Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Hiirenkorva eteni vauhdilla, ja viherlehti häämötti edessäpäin. Eloklaanilla meni entistäkin paremmin. Hiilitassu oli ansainnut jokin aika sitten soturinimensä, ja kissa tunnettiin nyt Hiilihampaana. Vain neljäsosakuu sitten partio oli löytänyt nummilta yksinään seikkailevan, nälkiintyneen pennun. Nimetön pentu oli otettu klaaniin, ja hänen nimensä oli nykyisin Vadelmapentu. Aurinkokajo oli ottanut pennun hellään hoivaansa, ja pienokainen oli piristynyt nopeasti.
Rastaspentu, Nokkospentu, Karpalopentu ja Kaurispentu kasvoivat nopeasti. Aurinkokajolla oli pentutarhalla käpälät täynnä töitä, kun myös Paatsamapentu ja Vadelmapentu olivat hänen vastuullaan. Kirsikkakuono ja klaanin soturit tekivät parhaansa auttaakseen kuningatarta.
Minun päiväni päällikkönä olivat kiireisiä, mutta olin jo kuiden saatossa ehtinyt tottua siihen. Toivoin, että klaanin kasvaessa myös minun tehtäväni vähenisivät edes hieman. Nyt jouduin partioimaan lähes päivittäin, sillä sotureiden määrä oli edelleen melko pieni. Oppilaiden koulutus vei mestareiden aikaa.
”Huomenta”, Hillasielun pehmeä ääni kantautui takaani. Entinen oppilaani istuutui vierelleni ja kohtasi vihreän katseeni. Väläytin soturille lämpimän hymyn.
”Huomenta. Miten sinä nukuit?” päätin yrittää aloittaa jonkinlaista keskustelua Hillasielun kanssa. Pidin tärkeänä sitä, että päällikkönä tulin toimeen jokaisen eloklaanilaisen kanssa. Halusin tuntea heidät kaikki mahdollisimman hyvin.
”Kohtalaisesti. Halavaviiksi pyöri vieressäni koko yön levottomasti”, kolli haukotteli väsyneen oloisena. Naurahdin pienesti vastaukseksi.
Aurinko oli vasta nousemassa, ja leirin pääaukio oli hiljainen. Pentutarhalta kuului pentujen ääntä. Olimme sopineet Aurinkokajon kanssa, että pennut pääsisivät aamuisin ulos pentutarhalta vasta auringonnousun jälkeen. Näin soturit saisivat rauhassa nousta ylös ilman, että pennut pyörisivät jaloissa häiritsemässä. Pentujen kasvatuksessa kohtuullinen kuri oli tärkeää. Oli tärkeää, että jokainen eloklaanilainen osaisi noudattaa klaanin sääntöjä ja Tähtiklaanin määräämiä lakeja.
”Miten sinulla menee? Onko ollut kiireitä?” Hillasielu kysyi ja rikkoi yllemme laskeutuneen hiljaisuuden. Palasin takaisin ajatuksistani keskusteluun ja käänsin katseeni takaisin kohti soturia.
”Ihan hyvin. Tuntuu, että päivät ovat liian lyhyitä. Päällikön tehtävien lisäksi pitäisi löytää aikaa myös perheelle ja ystäville”, selitin. Hillasielu kuunteli ja nyökkäsi.
”Ei käy kateeksi”, soturi virnisti leikkisästi. Huomasin, kuinka tuon katse liukui pois minusta kohti leirin uloskäyntiä. Ensimmäinen aamupartio valmistautui lähtöön. Hillasielu nousi ylös ja kohtasi vielä kerran katseeni.
”Minun täytyy mennä partioon. Oli mukava jutella. Nähdään taas”, kolli hymyili ja vastausta odottamatta tuo kiiruhti partion mukaan.
Jäin jälleen kerran yksikseni Litteäkiven luokse. Ilmeeni kirkastui, kun huomasin Liljatuulen astelevan sisään leiriin. Tummanhamaa parantajanaaras kantoi suussaan joitakin yrttejä, joita en osannut nimetä. Pienikokoinen naaras selkeästi huomasi minut, sillä tuo väläytti minulle lempeän hymyn. Päätin liittyä sisareni seuraan, sillä tässä olisi vielä paljon aikaa, ennen kuin täytyisi lähteä uintiharjoituksiin. Olimme sopineet Lauhalaukan, Minttuliekin ja Liljatuulen kanssa, että tapaisimme tänään samassa paikassa missä aina ennenkin ennen aurinkohuippua. Olimme oppineet uimisen niin että pysyimme jo pinnalla, ja tänään opettelisimme sukeltamista.
”Huomenta, oletpa sinä aikaisin liikenteessä”, tervehdin sisartani kehräten.
”En saanut unta”, naaras lausui hieman epäselvästi yrttitukko suussaan. Häntä ei ilmeisesti haitannut se, että lyöttäydyin tämän seuraan. Kuljin naaraan perässä ensin sairasaukiolle ja sitten itse parantajan pesään. Pesä sijaitsi kahden suuren kiven välissä. Pesä oli melko pieni, mutta juuri sopiva yhdelle kissalle ja yrttien säilytykseen. Minä en olisi voinut nukkua täällä, sillä yrttien katku oli erittäin voimakas. Liljatuulta se ei tuntunut haittaavan, sillä naaras oli itse päättänyt nukkua yrttien ympäröimänä.
”Miksi Vadelmapentu nukkui sairasaukiolla?” kysyin naaraalta hiljaa, kun tuo sai lajiteltua yrtit oikeisiin paikkoihin. Pieni naaras käännähti minun puoleeni.
”Hän teki lähempää tuttavuutta lumikasan kanssa ja sai paleltuman kuonoonsa. Päätin pitää hänet ihan varalta yön yli sairasaukiolla, jotta Aurinkokajon ei tarvitse seurata hänen vointiaan koko aikaa”, parantajakissa selitti lämpimällä äänellään. Nyökkäsin.
”Mitä sinulla on tänään suunnitelmissa uintiharjoitusten lisäksi?” esitin lisää kysymyksiä, sillä tiesin ettei naaras hermostuisi sellaisesta.
”Kirsikkakuono valitteli, että hänellä on punkkeja. Lupasin, että käyn poistamassa ne tähän väliin. Sitten minun pitäisi vielä tarkastaa Vadelmapennun kunto sitä ennen. Menee aika tiukille tämän aamun aikataulu”, parantajakissa irvisti.
”Minä voin auttaa, jos apu vain kelpaa”, tarjouduin kohteliaasti. Liljatuuli mietti hetken aikaa.
”Voisitko sinä herättää Vadelmapennun ja tarkastaa hänen vointinsa. Jos hän tuntee olonsa hyväksi, nenä ei vuoda tai kurkku ole kipeä, niin hän voi varmasti palata takaisin pentutarhalle”, tummanharmaa naaras sanoi ja kääntyi takaisin yrttien puoleen.
”Teen niin. Jos hänen voinnissaan on jotain valittamista, ilmoitan siitä sitten sinulle”, lupasin. Liljatuuli kehräsi pienesti ja puski minua kiitokseksi. Hän keräsi kaiken tarvitsemansa kasaan ja lähti edelläni ulos pesästä. Minä jäin sairasaukiolle, kun Liljatuuli poistui pääaukiolle. Astelin rauhallisin askelin kohti nukkuvaa pentua. Hyvin vaaleanruskea kolli nukkui sammalvuoteella sikeästi. Hänen kylkensä kohoili tasaisesti. Puskin hellästi kuonollani pienokaisen pehmeää pentukarvaa. Vadelmapentu säpsähti hereille ja avasi vaaleanvihreät silmänsä hämmentyneen oloisena.
”Huomenta Vadelmapentu. Miten sinä voit?” kysyin rauhallisella äänellä.
//Vadelma?
// 712 sanaa
