Pohjaharha
Kirjoittaja: Elandra
”Lähdetään”, sanoin partion jäsenille, jotka seisoivat kanssani piikkihernemuurin edustalla. Minttuliekki oli nimennyt minut ensimmäistä kertaa koskaan partion johtoon. Hienoinen jännitys oli varjostanut mieltäni koko aamupäivän, mutta kaikki se oli kadonnut, kun partio oli kerääntynyt ympärilleni. Olin partioinut lukuisia kertoja ja tiesin kyllä mitä tehdä. Minttuliekki oli nimennyt partioon lisäkseni Rastaskukan, Lieskakajon, Salamataivaan ja Irvitassun. Tarkoituksenamme oli kiertää Eloklaanin etelä- ja länsirajat.
Kerroin suunnitelmasta myös muulle partiolle päästyämme ulos leiristä. Lähdin johdattamaan heitä kohti nummia. Tarkkailin koko ajan ympäristöäni. En halunnut tulla vihollisen yllättämäksi, jos joku sellainen sattuisi pyörimään Eloklaanin reviirillä. Metsä vaikutti kuitenkin aivan normaalilta hiirenkorvan ajan metsältä. Siellä täällä ympärillämme oksat rasahtelivat metsän eläinten astuessa niiden päälle ja linnut visersivät laulujaan puiden oksilla. Taivas oli harmaa, mutta vettä ei ainakaan vielä satanut. Kenties loppupäivästä olisi luvassa sadekuuroja.
Metsämaisema vaihtui avaraan nummimaisemaan. Ruoho vihersi ja oli alkanut kasvamaan. Siellä täällä kasvoi kukkia, jotka olivat vasta nupulla. Muistin viime viherlehdestä sen, miten kaunis nummi olikaan viherlehden aikaan. Tarkkailin katseellani nummia ja pysyttelin edelleen valppaana. Metsässä vihollisen oli helppo hyökätä kimppuumme aluskasvillisuuden suojista, mutta nummilla se olisi haastavampaa. Näkisimme lähestyvän vihollisen jo kaukaa.
”Oletko ensimmäistä kertaa partion johdossa?” Lieskakajon ääni häiritsi keskittymistäni. Vilkaisin raidallisen kollin suuntaan.
”On”, vastasin lyhyesti toivoen että soturi ei jatkaisi keskustelua enempää, vaan keskittyisi partiointiin. Käänsin katseeni takaisin eteenpäin. Olin helpottunut, kun Lieskakajo pysyi vaiti. Hiljaisuus kuitenkin rikkoutui, kun punaturkkinen soturi avasi taas suunsa:
”Minäkin muistan, miltä tuntui johtaa partiota ensimmäistä kertaa.” Vilkaisematta aivan kintereilläni kulkevaa kollia, vastasin hänelle rauhallisella, mutta vakavalla äänellä:
”Meidän pitäisi keskittyä partiointiin, ei keskustelemiseen.” Sen jälkeen Lieskakajo vaikeni. Loppupartio sujui oikein mallikkaasti. Merkkasimme rajat, eikä niiden tuntumassa ollut jälkiä ulkopuolisista kissoista.
Leiriin palattuamme uskalsin taas rentoutua. Partioidessa ympärillämme ei ollut muureja, jotka pitivät viholliset loitolla, vaan olimme oman onnemme nojassa. Leirissä ympäristöä ei pitänyt koko aikaa tarkkailla, riitti kun välillä vilkuili piikkihernetunnelin suuntaan, jos joku ulkopuolinen sattuisikin kävelemään leiriin. Partio hajaantui kukin omiin touhuihinsa. Seurasin katseellani, kuinka Lieskakajo tassutteli kohti sotureiden pesää. Kolli ei mennyt pesään, vaan jäi istuskelemaan sen lähettyville.
Viime aikoinani tavoitteenani oli ollut tutustua eloklaanilaisiin ja selvittää, mitä soturius kullekin merkitsi. Välillä nimittäin tuntui, ettei yksikään soturi osannut arvostaa soturiutta ja sen tuomaa
vastuuta niin kuin minä. Sen huomasi erityisesti partioissa, joissa kissat keskustelivat niitä näitä ja aiheuttivat puutoksia ympäristönsä tarkkailussa. Astelin rennoin askelin raidallisen soturin luokse. Hän nosti vihreän katseensa minuun ja vaikutti yllättyneeltä.
”Ai, hei Pohjaharha”, kolli lausahti kohteliaasti.
”Hei, saanko liittyä seuraasi?” esitin kysymyksen vakavailmeisenä. Lieskakajo ei empinyt, vaan nyökkäsi:
”Tietysti.” Istuuduin alas parin hiirenmitan päähän kollista ja mietin hetken, miten voisin aloittaa keskustelun hänen kanssaan. En tuntenut Lieskakajoa erityisen hyvin, olin kylläkin kuullut hänen puhuvan usein ja paljon.
”Ei ollut tarkoitus olla tyly aiemmin. En vain tahdo altistaa itseäni ja klaanitovereitani vaaraan keskittymällä ympäristön sijasta keskustelemiseen”, totesin rauhallisella äänellä, edelleenkin täysin ilmeettömänä katsoessani Lieskakajoa silmiin.
//Lieska?
