Käärmekulta
Kirjoittaja: Käärmis
Kärpäspentu oli minulle tärkein asia maailmassa sillä hetkellä. Tuntui, että millään muulla ympärillämme ei ollut väliä. Hän oli rakkain pienokaiseni, jolle en koskaan antaisi tapahtua mitään. Hän pysyisi aina turvassa minun luonani, eikä kukaan taittaisi karvaakaan häneltä. En antaisi sellaista tapahtua. En ikinä.
Katsellessani hänen temmeltämistään sydämeni oli pakahtua rakkaudesta. Hän oli ehkä lähellä kompurointia, jolloin koko kehoni jännittyi, mutta hänen saadessaan tasapainonsa takaisin en voinut muuta kuin rakastaa häntä. Hän oli niin ihana. Niin tärkeä minulle. Jos kukaan koskaan uskaltuisi satuttamaan häntä, pitäisin huolta siitä, että hän saisi siitä ansaitsemansa seuraumukset.
Kärpäspentu oli temmeltänyt mielestäni jo tarpeeksi, joten paimensin hänet päiväunille. Hän kasvoi vielä, joten hän tarvitsi paljon lepoa. Pitäisin myös huolta, että hän saisi tarvitsemansa levon.
Tyttäreni ei niskuroinut vastaan vaan siirtyi heti pedille makuulle. Katsoin pientä pentua kuin se olisi ollut ainoa asia maailmassa. Vaalisin häntä kuin haurasta kukkaa. Se hän minulle olikin. Hauras ja kaunis kukkanen, jota täytyi vaalia ja suojella koko hengellään.
Kärpäspentu nukahti suhteellisen nopeasti. Tai ainakin luulisin niin. Ajantaju tuntui menevän pentutarhalla, kun ei pitänyt poistua partioihin tai lähtenyt leiriin paljoa vaihtamaan kieliä, enkä myöskään lähtenyt ulos kävelylle Sädesäihkeen kanssa niin kuin meillä oli monesti tapana tehdä. Kuningattarena eläminen oli niin paljon erilaisempaa kuin soturina. Se oli melkein yllättävääkin.
Sädesäihkeen saapuessa pentutarhalle hymyilin hänelle leveästi. Hän toi minulle hiiren aamiaiseksi ja kiitin häntä siitä. En itse uskaltanut päästää Kärpäspentua silmistäni mennäkseni hakemaan itselleni jotain syötävää. Jos hänelle sattuisi jotain, en antaisi sitä itselleni ikinä anteeksi.
Söin hiiren nopeasti ja kuuntelin, kun kumppanini kertoi minulle hieman siitä, mitä oli tehnyt viime aikoina ja mitä muuta klaanissa oli tapahtunut pentutarhan ulkopuolella. Mitään sen ihmeelisempää hän ei kertonut. Riistaa tuli vielä riittävästi ja muutenkin oli rauhallista. Ei mitään petoja reviirillä, ei mitään kiistoja Kuolonklaanin kanssa, ei uhkia, jotka odottivat heti nurkan takana.
Kun Sädesäihke sitten esitti huolensa siitä, että tyttäremme ei puhunut vieläkään, vaikka oli jo niin iso, että hänen olisi tavallista jo puhua, olisin halunnut sättiä hänelle, ettei minun pennussani mitään vikaa ollut. Tosin, hänen huolessaan oli jotain juurta. Siihen ikään mennessä pennut yleensä puhuivat jo oikein mieluusti. Oli ehkä hieman kummaa, ettei Kärpäspentu ollut vielä sanonut sanaakaan.
Lupasin kumppanilleni, että ottaisin asian puheeksi vielä parantajan, Leimusilmän kanssa, mutta halusin silti uskoa kovasti, että minun tyttäreni kyllä puhuisi vielä. Ehkä hän ei vain ollut vielä valmis. Ehkä hän ei vain vielä kokenut puhumista tarpeelliseksi. Kyllä hän vielä ääntä myöhemmin päästäisi.
Sädesäihke jäi vielä vaihtamaan kieliä kanssani hetkeksi, ennen kuin lähti partioimaan. Pyysin häntä tuomaan minulle jonkin lahjan metsästä, koska kaipasin jo sinne niin kovasti ja hän lupasi etsiä minulle jotain hienoa tuomista partionsa aikana. Hymyilin. Hän oli aina minulle niin huomaavainen.
Olin jutellut Leimusilmän kanssa Kärpäspennun puhe asiasta ja mikään ei vaikuttanut ilmeisesti olevan pielessä. Ei Kärpäspentu kuurokaan ollut, koska hän kyllä reagoi ääniin, jos niitä kuului.
Katsoin tytärtäni, joka katseli aukiolla aurinkoa, joka esittäytyi pilvien takaa. Muistelin kuinka ihmeellinen maailma oli ollut silloin, kun minä olin ollut vasta pienen pieni pentu itsekin. Silloin, kun sota oli ollut vielä käynnissä ja Eloklaanin leiri oli ollut väliaikaisesti nummella. Vaikka ne ajat olivat omalla tavallaan olleet masentavat ja kurjat, välillä niitä tuntui jopa kaipaavan.
“Haluatko leikkiä jotain?” kysyin Kärpäspennulta. Hän katsoi minua, muttei vieläkään vastannut mitään. Olinko tehnyt jotain väärin hänen kasvatuksessaan, jonka takia hän ei vieläkään puhunut?
Pentu katseli leiriä edelleen ihmeissään. Antaisin hänelle aikaa tutkia uutta ympäristöä kyllä, kunhan hän ei tekisi mitään typerää. Hän ei saisi kadota silmistäni hetkeksikään tai pian en löytäisi häntä enää. Sellaisia pennut tuppasivat monesti olemaan. Arvaamattomia jekkuilijoita.
Katselin itsekin ympärilleni ja huomasin muut klaanin pennut leikkimässä aukiolla kukin omassa porukassaan ja omia leikkejään. Pitäisikö minun päästää Kärpäspentu leikkimään heidän kanssaan? Tiesin, että muiden pentujen kanssa kasvaminen vähensi eristäytymistä, mutta en halunnut päästää tytärtäni muiden pentujen leikkeihin vain siitä periaatteesta, että hän voisi satuttaa itsensä, jos leikit kävisivät rajuiksi.
Kärpäspentu toi tassujeni juureen kiven. Katsoin vuoron perään pentua ja kiveä. Yrittikö hän viestiä minulle sillä jotain? Haluisko hän leikkiä kivellä kanssani? Mitä kivellä voisi edes leikkiä? En ainakaan ryhtyisi heittelemään sitä. Mitä jos se osuisi vaikka Kärpäspentua suoraan päähän, ja hänelle tulisi siitä haava tai vaikka aivotärähdys?!
“Se on kivi, rakas. Oikein nätti sellainen. Onko se minulle vai haluatko pitää sen itse? Voimme keksiä sille hyvän paikan, jossa sen säilyttää”, nau’uin mustalle pienelle pennulle, joka tapitti edelleen kiveä suurin silmin kuin se olisi ollut lumottu. Jos puhuisin hänelle rutkasti, ehkä se saisi hänetkin viimein puhumaan? Olin ainakin kuullut, että pennut ottivat paljon esimerkkiä vanhemmistaan.
“Minä en itse koskaan oikein keräillyt asioita, mutta olen kuullut paljon muista kissoista, jotka tykkäsivät jemmata itselleen erilaisia asioita, kuten kiviä, keppejä, kasveja tai vaikka käpyjä. Se vaikuttaa ihan oivalta puuhalta, jos on kiinostunut kaikenlaisesta hienosta ja uudesta, mitä tulee vastaan”, selostin vielä.
//Kärpänen?
