Omenahuuma
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Olimme tehneet matkaa jo usean päivän ajan, emmekä olleet nähneet merkkiäkään muista kissoista. En tiennyt, kuinka pitkälle meidän odotettiin taivaltavan ennen kuin törmäisimme näihin Mesitähden mainitsemiin erakoihin etelässä. Toisaalta en voinut olla kyseenalaistamatta entisen mestarini antaman tiedon vahvuutta – ei ollut niin sanottua, että kyseiset erakot asuivat edelleen samassa paikassa tai olivat ylipäätään enää edes elossa.
“Kissa!” Olin niin ajatuksissani, että ihan säikähdin vierelläni kävelevän Sumulaulun innostunutta naukaisua. Vaaleanharmaan kollin kuono osoitti oikealle, ja katsoessani sinne, näin noin kymmenen ketunmitan päässä heiluvan tuuhean hännän lumikasan takana puiden välissä. Nostin korvani pystyyn valpastuneena – vihdoinkin!
“Kierretään varovasti hänen eteensä ja yritetään olla säikäyttämättä”, nau’uin Laventelitaivaalle ja Sumulaululle samalla kun huidoin hännälläni. Soturit nyökkäsivät samanaikaisesti, ja niinpä lähdimme etenemään reipasta hölkkää kissaa kohti.
Kissa näytti liikkuvan etelään, joten kirimme hänen edelleen ja puikahdimme puiden välistä hänen tielleen. Isokokoinen, harmaanruskea naaras pysähtyi kuin seinään ja pörhisti karvojaan epävarman näköisenä. Erakko raahasi mukanaan isoa jänistä, ja tämä tiukensi otettaan siitä silmäillessään epäluuloisesti meitä haaleanvihreällä katseellaan.
“Emme tulleet viemään saalistasi”, rauhoittelin naarasta ja räpyttelin hitaasti silmiäni osoittaakseni tälle, ettemme olleet uhka. Myös toverini pyrkivät eleillään ja olemuksellaan viestimään kissalle olevansa ystävällismielisiä.
“Minä olen Laventelitaivas”, valkea naaras tassutti viereeni ja nyökäytti päätään tervehdykseksi kissalle. Myös minä ja Sumulaulu esittäydyimme.
“Olen Dakota, hauska tavata”, harmaanruskea erakko maukui laskettuaan jäniksensä maahan. Hänen päänsä kallistui hieman sivulle hänen katsoessaan meitä. “Mikä on tuonut klaanikissat näin kauas reviiriltään?”
Räpäytin vähän yllättyneenä silmiäni. “Mistä tiesit, että olemme klaanista?”
“Kovin monella kissalla ei ole yhtä omituisia nimiä kuin teikäläisillä”, Dakota vinkkasi silmää.
Hymähdin – en voinut väittää vastaan. “Oletko yksin?” kysyin sitten.
“En. Asun parin toverini kanssa joen rannalla.”
Silloin tiesin, että olimme löytäneet etsimämme kissat. Pörhistelin karvojani innostuneena ja astuin lähemmäksi Dakotaa. “Päällikkömme Mesitähti lähetti meidät etsimään teitä, sillä klaanimme on avun tarpeessa”, kerroin naaraalle rauhallisesti.
Dakota katsoi meitä hämmästyneenä. “Eloklaaniko tarvitsee meidän apuamme?” hän ihmetteli.
“Kimppuumme on hyökätty, ja meidät ja lähetettiin hakemaan lisävahvistuksia”, Sumulaulu selitti hännänpää puolelta toiselle nytkyen. Dakota siristi mietteliäästi silmiään, ennen kuin hetken päästä nyökäytti hitaasti päätään ja kumartui nostamaan jäniksen maasta.
“Seuratkaa minua. Voimme keskustella tästä lisää pesällämme”, naaras murahti ja tassutti välistämme. Vaihdoimme Sumulaulun ja Laventelitaivaan kanssa nopeasti katseita ja lähdimme Dakotan perään.
Dakotan ja tämän tovereiden koti sijaitsi joen rannalla eräässä kivikasassa, jonka kivien välissä oli koloja, jotka toimivat pesinä. Tapasimme perillä Dakotan isän Kaarlon sekä tämän ystävän Timin. Kaarlo oli vanha kuin taivas, enkä voinut olla pohtimatta itsekseni, olisiko tämän mukaantulo enemmänkin taakka kuin lahja Eloklaanille. En kuitenkaan sanonut ajatuksiani ääneen, sillä en tahtonut loukata Dakotaa ja hänen perhettään.
Istuimme kivikasan päällä syömässä Dakotan saalistamaa jänistä samalla kun kerroimme erakkokolmikolle tarkemmin Eloklaanissa vallitsevasta tilanteesta. Dakota ja muut tuntuivat kokevan myötätuntoa meitä kohtaan, eikä se ollut ihme, sillä aikanaan heidän ystävänsä Iltataivas – jonka nämä olivat tunteneet Merkuriuksena – sekä Taivaslaulu olivat myöskin asuneet Eloklaanissa jonkin aikaa. Muistin Iltataivaan ja Taivaslaulun hyvin, samoin heidän pentunsa, jotka olivat vanhempiensa kanssa lähteneet klaanista vuodenaikoja sitten jatkaakseen elämäänsä erakkoina. Mietin, mitä perheelle mahtoi kuulua nykyään.
“Jos meistä todella on apua, tulemme mielellämme”, Dakota maukui lopulta ja vilkuili puhuessaan Kaarloon ja Timiin, joista kumpikaan ei vaikuttanut olevan sen erityisemmin ajatusta vastaan.
“Pah, vieläkö tässä sotimaan pitäisi lähteä, kun on jo melkein toinen jalka haudassa”, Kaarlo pihisi kurkottaessaan takajalallaan raapimaan korvantaustaansa. Kylmät väreet kulkivat aaltoina lävitseni, kun vain katselinkin vanhan kollin rähjääntynyttä, punamullanväristä turkkia, joka epäilemättä toimi kotina jonkin sorttiselle kirppuyhteiskunnalle.
“Arvostamme apuanne suuresti.” Käänsin katseeni Laventelitaivaaseen, joka nyökkäsi kohteliaasti Dakotalle. Kasvoilleni levisi pieni, tyytyväinen hymy – tämähän sujui paremmin kuin olin uskaltanut toivoakaan.
Sovimme erakoiden kanssa, että lähtisimme matkaan parin auringonnousun päästä, kunhan nämä olisivat saaneet tehtyä tarvittavat valmistelut. En valittanut parista ylimääräisestä lepopäivästä, sillä tänne tullessamme olimme saaneet kävellä enemmän kuin tarpeeksi. Olin todellakin kauneusunien tarpeessa! Ehtisimme ansaitusti kerätä voimiamme ennen kotimatkaa.
//Laventeli ja Sumu? Toivottavasti en hitannu kovin väärin kumpaakaan :((
