Hellepentu
Kirjoittaja: Aura
Hellepennun rinnan täytti ylpeys ja itsevarmuus, kun Mesitähden pesän edustalla hääräilleet oppilaat olivat säikähtäneet heitä. Niin heidän kuuluikin! Pian heistä tulisi oppilaita ja sitten he hallitsisivat koko oppilaiden pesää. Hellepentu oli jo mielessään suunnitellut miten he Pörriäispennun kanssa valikoisivat koko pesän lämpimimmät ja parhaimmat nukkumapaikat. Heidän pitäisi vain käydä katsomassa millainen tarjonta pesässä oli, mitkä olisivat ne parhaat paikat nukkua! Hellepentu antoi toverinsa puhua kerta kolli oli jo aloittanut. Hyvä!, Hellepentu ajatteli Pörriäispennun näyttäessä Tupsutassulle ja Kiurutassulle heidän paikkansa.
“Oikeasti Mesitähti määräsi heidät vain meidän apureiksi. Että meidän ei tarvitsisi tehdä sellaisia tylsiä juttuja tai käydä parantajanpesässä. Siellä lemuaa!” Hellepentu nyrpisti nenäänsä. Onneksi hänen ei tarvitsisi koskaan astua parantajanpesään, koska Hellepentu oli päättänyt, että hän ei koskaan nappaisi lehtikadon viheliäisintäkään yskää saatika häviäisi taistelua. Hän oli syntynyt voittamaan.
Tabbykuvioinen virnisti ystävänsä sanoille ja nyökäytti. Sitten he kääntyivät taas oppilaiden puoleen ketkä myöntyivät hakemaan uusia sammalia. Hah! Hellepentu oli heti huomannut, että nuo kaksi olisivat hyvinkin helposti ohjattavissa. Hellepentu ei muistanut kumpi heistä oli Kiurutassu ja kumpi Tupsutassu, mutta kolli oletti hapsuturkkista kutsuttavan Tupsutassuksi. Ainakin kollin turkissa oli siellä täällä pieniä tupsuja. Olikohan kolli menettänyt turkkinsa taistelussa? Siistiä! Mutta kun punaturkkisen pennun katse osui Tupsutassun omaan, hänen pieneksi liekiksi syttynyt into sammui. Ilmeestä päätellen kolli oli varmaankin vain hävinnyt, mälsää.
Juhlallisten menojen jälkeen Eloklaanin tulevat lekendat olivat asettuneet Mesitähden pesään. Pesä oli valtava ja upea. Sillä samalla hetkellä Hellepentu päätti, että hänestä, ei! Heistä tulisi jonain päivänä Eloklaanin johtajat. Hellepentu tiesi hänen isänsä tavoittelevan Eloklaanin johtajan paikkaa, joten olisi luonnollista, että hänestä tulisi varapäällikkö heti Lieskakajon jälkeen.
“Pörriäispentu?” Hellepentu kysyi ja tapitti toveriaan virnuillen. Hänen silmissään loisti leikkimielisyyden lisäksi myös pieni lämpö.
“Mitä?”
“Me tulemme johtamaan Eloklaania! Meistä tulee suurimmat päälliköt mitä täällä on koskaan nähty ja koska olemme niin mahtavia, me voimme nukkua täällä molemmat”, Hellepentu naukaisi itsevarmasti ja kohotti leukaansa. Mesitähti oli siisti päällikkö, mutta heistä tulisi vielä siistimmät.
“Sovittu! Mutta minusta tulee ensin päällikkö!”
“Hah, katsotaanko…” Hellepentu miukaisi haastavasti ja laskeutui pentumaisen hupsuun taisteluasentoon. Hän keikutteli peppuaan leikkisästi ja oli jo loikkaamassa toverinsa kimppuun, mutta hän muisti sitten Mesitähden antaman tehtävän. He eivät olleet enää pentuja, he olivat nyt Eloklaanin virallinen siivouspartio! Joten he voisivat leikkiä vasta myöhemmin.
“Voitan sinut myöhemmin tappelussa”, Hellepentu lupasi ja tökkäsi sitten päällikön käyttämiä sammalia. Ne olivat jo karheat ja hieman haisevat. Todellisuudessa hänellä ei ollut aavistustakaan miten ne kuuluisi siivota, mutta sitä kolli ei aikonut paljastaa. Hän kyllä keksisi sen. Ei se voinut olla vaikeaa.
“Revitäänkö me tästä pieniä palasia ja sitten viedään ne ulos?” Hellepentu ehdotti ja joutui pidättelemään itseään. Hänestä olisi ollut mahtavaa pistää Mesitähden sammaleet palasiksi ja repiä niitä Pörriäispennun kanssa kilpaa, mutta se ei juuri nyt ollut mahdollista. Ehkä he voisivat myöhemmin käydä tekemässä pieniä kepposia pentutarhalla. Mutta nyt he olivat töissä, kuten Lieskakajo ja Irvikita. Ajatellessaan isäänsä Hellepennun silmät loistivat kilpaa yötaivaan tähtien kanssa. Lieskakajo oli Hellepennun suurin esikuva ja punaturkkinen pentu halusi olla isänsä kaltainen- suuri ja peloton soturi kuka ei pelkäisi puolustaa läheisiään. Sitten hän taistelisi Pörriäspennun kanssa rinta rinnan ja he raivaisivat jokaisen Kuolonklaanin soturin tieltään. Hellepentu tarttui sammalaseen hampaillaan ja repäisi siitä palasen irti. Kolli sylkäisi kuivat sammaleet suustaan ja lipoi kieltään hassusti, kun sammalhiput olivat tarttuneet hänen kieleensä. Yök!
“Ehkä jokin toinen taktiikka on parempi”, pentu mutisi. Olivatpa ne maistuneet pahalta. Aikansa kollipentu joutui syljeskelemään kuivia hippusia suustaan, mutta lopulta kolli oli saanut enimmät pois. Hellepentu vilkaisi toveriaan.
”Et uskalla maistaa sitä”, Hellepentu virnisti ja heitti ystäväänsä palasella sammalta.
//Pörri? ò_óˇ
