Omenahuuma
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Maa oli yön aikana saanut ylleen valkoisen hunnun. Muutama kissa istui ulkona pienissä ryhmissä päät lähekkäin, ja kun he puhuivat, heidän hengityksensä kohosi ilmaan huuruna.
Ojensin etukäpäläni pitkälle eteen ja annoin selkärankani avautua nikama kerrallaan. Se tuntui hyvältä. Kohottauduin seisomaan suorana. Katseellani pyyhin lumista aukiota, etsiskelin merkkiä tutusta mustavalkoisesta turkista mutta en nähnyt sellaista missään.
Hän on varmaankin lähtenyt varhain partioon, tuumasin ja lähdin tassuttamaan pentutarhalle. Mesitähden kumppani Aurinkokajo oli synnyttänyt vähän aikaa sitten: he olivat saaneet pojan. Jos pentu olikin nimetty, tieto ei ollut kantautunut vielä minun korvilleni asti.
Työnnyin hämärään tilaan, joka jäi suojaisasti karhunvatukkapensaan alle. Lämpimän maitoisa tuoksu täytti ilman, ja minulle tuli niin hyvä ja turvaisa olo, että olin vähällä alkaa itsekin kehrätä.
”Huomenta, Aurinkokajo”, tervehdin ystävällisesti sinikilpikonnakuvioista naarasta, joka nosti keltaiset silmänsä kahdesta pennusta, jotka olivat käpertyneet hänen vatsaansa vasten. Maassa heidän ympärillään oli rippeitä yrteistä, joita parantajat olivat tuoneet mukanaan. Aurinkokajon pentu oli keskonen, minkä takia Liljatuuli varmaankin piti naarasta erityisen tarkasti silmällä. ”Miten jakselet?”
”Hyvin”, kuningatar vastasi hieman käheällä äänellä. Hänen kasvonsa olivat kuitenkin levolliset ja emollista rakkautta täynnä. ”Olen vain vähän väsynyt.”
Katseeni liukui naaraasta kahteen pentuun, joista toinen oli vastikään Kuolonklaanista saapuneen Väärävarjo-nimisen kissan poika. Pennulla oli kokonaan valkoinen turkki, joka oli puhdas ja virheetön kuin ensilumi. Mesitähden ja Aurinkokajon pentu oli väritykseltään tummanharmaa, ja se erottui hyvin toisen pennun vaaleaa turkkia vasten.
”Joko olette päättäneet hänelle nimen?” kysyin kohteliaasti, heilauttaen korviani tummanharmaata pentua kohti. Ohikiitävän hetken Aurinkokajon kasvoilla käväisi varjo, mutta se katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin ja onnellisen emon ilme palasi.
”Emme vielä”, kuningatar naukaisi ja kumartui lipaisemaan pentunsa päätä karhealla kielellään. ”Saat kyllä tietää, kun olemme tehneet päätöksen Mesitähden kanssa”, hän lisäsi sävyisästi.
Nyökkäsin. En halunnut häiritä kuningatarta enää pidempään, mistä syystä käännyin ympäri lähteäkseni ja mau’uin naaraalle vielä olkani ylitse: ”Hänestä kasvaa taatusti hieno soturi”, jonka jälkeen tassutin pois paikalta.
//304 sanaa
