Hallavarjo
Kirjoittaja: Aura
Hallavarjon ajatukset elivät Halavaviiksessä. Mitä naaras mahtoikaan puuhata Tähtiklaanissa? Oliko toisella siellä ystäviä vai pelottikohan naarasta kenties? Hallavarjosta tuntui pahalta, että hän ei isänä saanut olla pentunsa tukena. Kollista tuntui kuin hän olisi pettänyt rakkaimpansa. Valkeaturkkinen kolli katsoi Mesitähteen, joka oli myös hieman hiljainen. Miettiköhän kolli omia menetyksiään? Kärsämöpentukin oli riistetty niin julmalla tavalta Mesitähdeltä ja Minttuliekiltä… Olikohan naaraspentu enää edes elossa? Toinen olisi nyt oppilas, kuten Talvikkitassu ja Laventelitassu oli. Hallavarjon ottaessa puheeksi suuret harjoitukset, Mesitähti pahoitteli tyttärensä käytöstä ja naukaisi keskustelevansa hänen kanssaan myöhemmin tänään. Kollikissa katsoi päällikköään myötätuntoisesti.
”Ei sinun pidä olla pahoillaan Talvikkitassun puolesta, et ole vastuussa tyttäresi sanomisista. Tuossa iässä pennut tuppaavat kokeilemaan rajojaan ja saattavat sanoa mitä sylki suuhun tuo. Kyllä heistä kasvaa vielä kelpo kissakansalaisia ja teidän pentunnehan ovat muuten tätä välikohtausta lukuunottamatta ihastuttavia. Laventelitassukin on niin hyväkäytöksinen ja Rastaskukkakin auttoi minua hetki sitten partiossa, kun pudotin riistani!” Hallavarjo naukui lempeällä äänellä ja kuunteli mietteliäänä, kun Mesitähti naukui pohtivansa oliko hän laiminlyönyt isällisiä vastuitaan.
”Aina voit aloittaa isän vastuusi nyt, puhut tänään tyttärellesi. Hän on varmasti pohjimmiltaan fiksu kissa, ehkä hänellä on jotain mielenpäällä ja sen takia karkailee jatkuvasti leiristä? Se voi olla Talvikkitassun omantakeinen avunhuuto, jos hän ei kehtaa tai muuten vain halua pyytää apua. Tiedä noista nuorukaisten aivoituksista”, valkeaturkkinen kissa aukaisi ja partion matka jatkui rauhakseltaan. Hallavarjo keskittyi ympäristönsä tarkkailuun ja ajattelemattaan koko ajan haki kadonnutta kaksikkoa. Heidän etsimiseen kolli oli keskittynyt Halavaviiksen kuoleman jälkeen, hänestä tuntui että kaikki katosivat kollin ympäriltä. Vaikkei hän edes ollut tuntenut Mahlahallaa ja Lauhalaukkaa! Olivat he kuitenkin olleet soturin klaanitovereita ja täten tärkeitä, vaikkeivat läheisiä. Hallavarjolla ei ollut kovin paljoa ystäviä ja se tuntui hieman surkelta. Hän oli ollut Eloklaanissa niin kauan! Oli kollilla onneksi Hiilihammas, vanha tuttava, jonka kanssa he viettivät aina välillä aikaa. Hallavarjo päätti, että hän ryhdistäytyisi ja hankkisi ystäviä. Hallavarjo kuuli rasahduksen ja hätkähti sen voimasta. Mesitähtikin oli kuullut saman ja päällikkö etsikin merkkejä lähtistöllä olevasta kissasta. Kummankaan kissan silmiin ei kuitenkaan osunut mitään, joten Hallavarjo laittoi rasahduksen saaliseläimen piikkiin. Kollin matka jatkoi eikä hän rasahdusta miettinyt enää sen enempää. Hallavarjo ja Mesitähti jutustelivat niitä näitä matkalla leiriin. Leiriin paluu sujuikin joutuisasti ja kolli tunsi lämpimän tunteen rinnassaan. Ehkä elämä alkaisi taas pian voittamaan ja näyttämään hyvyytensä. Hallavarjo heilautti häntäänsä hyvästeiksi partion muille jäsenille ja oli itse lähtemässä etsimään perhettään, mutta Mesitähti pysäytti hänet. Hallavarjo kääntyi hieman yllättyneenä valkoruskean kollikissan puoleen ja kallisti päätään. Mesitähti naukui, että Hallavarjo olisi tervetullut hänen seuraansa vaikka keskellä yötä. Hallavarjon kasvoille kohosi ujonpuoleinen, mutta kiitollinen ja lämmin hymy.
”Kiitos, Mesitähti. Arvostan tuota todella. Ja jos sinä koskaan tarvitset juttuseuraa tai apua, olet aina tervetullut minun seuraani. Vaikka sinäkin sitten keskellä yötä! Ja muista, olen puolellasi aina. Tapahtui mitä tapahtui”, valkoturkkinen kolli naukaisi ja lähti sitten kulkemaan kohti sotureiden pesää. Hän tulisi olemaan Mesitähdelle uskollinen elämänsä loppuun asti ja vielä Tähtiklaanissa asti. Hallavarjo asteli sotureiden pesään helpottuneena ja huojentuneena, hänestä tuntui kuin Halavaviiksen kohtalo alkaisi saada loppunsa. Ehkä suru pian vaihtuisi lämpimiin muisteloihin, joita Hallavarjo voisi vaalia. Kolli oli luvannut vaalia jokaisen kuolleen läheisensä muistoa sydämessään ja elämässään sen loppuun asti. Hallavarjo löysi Viherkatseen heidän yhteiseltä pediltään ja katsoi naarasta anteeksipyytävänä.
”Anteeksi, Viherkatse. Olen ollut aivan kamala kumppani, minun olisi pitänyt olla teidän tukena, mutta suru sai minusta otteen enkä osannut päästää irti”, Hallavarjo naukui murheellisena ja asettautui Viherkatseen päälle suojaksi.
”Lupaan olla parempi ja suojella teitä tästä edespäin kaikelta. Aion olla parempi isä ja kumppani”, Hallavarjo naukui hiljaisella äänellä. Kolli hengitti kumppaninsa lämmintä ja turvallista tuoksua, se tuntui hyvältä ja rauhalliselta. Hallavarjo rutisti naarasta käpälillään ja suki toisen korvantaustoja rauhallisena. Hallavarjo halusi vain olla siitä, siitä tuntui olevan kokonainen vuodenaika, kun hän oli nauttinut naarassoturin seurasta. Kollia kadutti asiat mitä hän oli tehnyt, miten huono kissa hän oli. Mutta sitä ei saisi tekemättömäksi, pitäisi vain olla parempi.
