Kastesulka
Kirjoittaja: Pyry
Hölkytin parhaillani aamuisen metsästyspartion hännillä takaisin leiriä kohti. Minulla oli ollut tähän asti oikein hyvä aamu, hiirenkorvan alustakin oli jo selvitty ja sää oli kaunis. Kaiken lisäksi nautin suuresti olostani klaanitovereideni seurassa. Tunsin sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta jollaista en ollut muistaakseni vielä koskaan tuntenut. Olin soturi nyt. Nimitykseni – tai oikeastaan minun ja siskoni nimitys – oli ollut pari päivää sitten, ja yhä jouduin toisinaan makustelemaan uutta nimeäni. Kastesulka. Minä pidin siitä, se tuntui alusta asti sopivan minulle kuin häntä kehooni. Ropinatassusta puolestaan oli tullut Ropinaroihu, joka sopi hänen luonteeseensa oikein hyvin.
Saavuttuamme leiriin suuntasin tuoresaaliskasalle viemään saaliini kasan täydennykseksi. Huomasin, että joku oli tuonut mustarastaan. Hymähdin itsekseni, harvinaisen negatiiviseen sävyyn ja tökkäsin linnun tassullani kasan juureen. Muistin yhä elävästi arviointimme; Ropinaroihu oli tehnyt häikäilemättömän tempun, pilannut mahdollisuuteni saada kiinni mustarastas ja vieläpä napannut sen itse! Muistikuva siitä hetkestä harmitti minua vieläkin, kiukutti jopa. Olin ollut nimittäin aikeissa käyttää kiipeämis -ja puusta saalistustaitojani, mikä olisi varmasti tehnyt vaikutuksen paitsi omaani, myös Ropinaroihun mestariin. Sen sijaan minun oli täytynyt koota itsetuntoni rippeet saniaispusikon suojissa, ennen kuin kykenin jatkamaan metsästystä. En käsittänyt, miksi siskoni oli välillä niin häijy. Ikään kuin pahantahtoinen, mutta samaan aikaan ei pahantahtoinen laisinkaan. Huokaisin syvään ja istahdin leirin reunamille kääräisten häntäni sievästi käpälien ympäri. Katselin, kuinka klaani kuhisi elämää.
”Huomenta, Kastesulka!”
Hätkähdin säikähdyksestä niin että kynteni upposivat maahan. Kun tunnistin emoni, kasvoilleni levisi lämmin hymy. ”Hyvää huomenta”, kehräsin ja puskin Sadeturkkia kehräten.
Siniharmaa naaras istuutui vierelleni ja katseli hymyillen taivaalla purjehtivia pilviä. Hän oli aina niin…. Lämmin ja positiivinen. Olin kai perinyt ne ominaisuudet häneltä itselleni. Jo pelkkä Sadeturkin läsnäolo sai olon kevenemään, vaikkei hän edes sanoisi mitään. Aistin hänellä kuitenkin olevan jotakin mielessään.
”Kuinka soturina oleminen sujuu?” hän äkkiä kysyi. ”Muut ovat ainakin ottaneet sinut hyvin vastaan. Ja Ropinaroihunkin.”
Käännähdin katsomaan emoa kuullessani siskon nimen. Sitten taas huokaisin syvään ja kohotin itsekin katseeni taivaalle. ”Kyllä kaikki sujuu”, minä sitten vastasin. ”En vain aina oikein käsitä, mitä toisten päässä liikkuu.”
Tunsin Sadeturkin katselevan minua, odottavasti ja hiljaa mutta ei lainkaan hoputtaen.
”Niin vain jotkut tuhoavat toisten mahdollisuuden onnistua jossakin ja kuvittelevat sitten, että niin voi hyvillä mielin tehdä”, jatkoin.
Sadeturkki kehräsi. ”Kyllä jokainen saa tilaisuuden”, hän maukui, jostain syystä hyvin mysteerisen kuuloisesti, ”onnistua ja epäonnistua. Ja joskus onnistuminen onkin epäonnistumista.”
Vilkaisin emoa kummissani. ”Oletko löytänyt jonkun kissanminttukätkön?”
Hän naurahti lämpimästi ja nuolaisi korvallistani. ”En sentään.” Sitten hän vain nousi tassuilleen ja tepsutteli tyytyväisen oloisena, häntä pystyssä pois. Äkkiä hän kääntyi takaisin minuun ja tokaisi: ”Kyllä he kaikki yrittävät. Siskosi myös.”
Häntäni nytkähti. Mikä ihmeen ajatustenlukija emo oikein oli? Tai ehkä hän oli kuullut mestareiltamme siitä mustarastaasta….
Nousin käpälilleni ja ajattelin tehdä jotakin hyödyllistä, mikä saisi minut kenties paremmalle tuulelle, kunnes kuulin pakotetun kuuloisen naukaisun.
”Kuule, Kastesulka…” Käännyin hitaasti ympäri. Edessäni oli Ropinaroihu, jonka silmissä oli tänään näköjään kaikkea muuta kuin sitä tavanomaista uhmaa ja itsepäistä roihua – uuden nimensäkin mukaisesti.
”Tervehdys, Ropinaroihu.” Katselin kirjavaa soturia tyynesti, odottavasti. Yritin miettiä, kuinka emo olisi; hän olisi hiljaa eikä hoputtaisi. Halusin ennemmin olla kuten emoni ja isäni, en kuten siskoni.
”Halusin pyytää anteeksi siitä…. Siitä mustarastaasta”, Ropinaroihu mutisi eikä kyennyt katsomaan minua silmiin. ”Se oli tyhmä temppu.. joten anteeksi.”
Silmäilin häntä hetken. Harmitus kokemastani vääryydestä pisteli yhä turkissani. En kuitenkaan nähnyt äänekkään mielenosoituksen olevan vastanimetylle soturille kuuluvaa käytöstä.
”Se oli häijy temppu”, hymähdin sen sijaan, ollen tyytyväinen, että kerrankin uskalsin sanoa Ropinaroihulle, miltä minusta tuntui. Ehkä uusi asemani klaanissa tai ehkä ikäni vain, oli tuomassa minuun uudenlaista varmuutta ja rohkeutta. ”Olisit varmasti löytänyt muutakin saalista kuin juuri minun tähtäimessäni olevan. Mutta saat anteeksi. En halua kantaa siskolleni kaunaa. Kunhan tajuat, että se todella oli häijy temppu!”
//Ropina?
