Sielutassu
Kirjoittaja: Käärmis
Tassutin mestarini Kortettuikkeen perässä lumisessa metsässä. Olimme lähteneet saalistusharjoituksiin, vaikka en uskonutkaan, että löytäisimme erityisemmin mitään. Ankarat valko- ja viheryskä riivasivat Eloklaania, joka tuntui olevan erityisen huono alku Korppitähden päällikkyyden alulle. Etenkin, kun hän oli itsekin sairastunut ja Käärmekulta oli saanut itselleen enemmän tehtävää, jotta päällikön ei tarvitsisi rasittaa itseään erityisen paljoa.
“Koeta haistella, jos löytäisit jonkin hajujäljen”, Kortetuike ohjeisti. Nyökkäsin hänelle ja kohotin kuonoani hieman.
Metsässä ilma oli ihanan raikasta etenkin leirin tunkkaisen sairauden hajun jälkeen. Olin onnekas, kun en ollut itse vielä saanut sitä viheliäistä tautia. Tahdoin vain pystyä terveenä, jotta voisin harjoitella ja tutkia metsää. Vaikka olikin ollut jo jonkin aikaa oppilaana, se ei tarkoittanut, että olisin nähnyt vielä kaiken!
“Taidan haistaa jotain”, naukaisin hiljaa, kun kitalakeani alkoi kutitella jokin mehevä haju. Kortetuikekin haistoi hieman ilmaa.
“Osaatko tunnistaa, mikä se on?” hän kysyi. Raotin suutani ja imin ilmaa sisään, jotta voisin mahdollisesti haistaisin sen voimakkaammin.
“Sanoisin, että jänis?” vastasin mestarilleni ja katsoin häneen. Kolli nyökkäsi sen merkiksi, että olin vastannut oikein.
“Nyt etsitään se. Kun löydämme jäniksen, kierrämme sen eri puolilta ja nappaamme sen siten”, Kortetuike kertoi. Nyökkäsin.
“Asia selvä”, kuittasin ja lähdin seuraamaan jäniksen hajujälkeä. Kuulin mestarini seuraavan perässäni.
Kuljin varovasti eteenpäin lumihangessa ja toivoin, etten pitänyt kovaa ääntä samalla. Lumi oli tuonut omat hankaluutensa mukanaan. Esimerkiksi minun musta turkkini valkeaa hankea vasten oli oikein kirkas merkki lähestyvästä vaarasta. Sen lisäksi lumi hidasti jo muutenkin tarpeeksi hidasta kulkuani sekä piti ääntä, kun sen päällä käveli.
Pian näkökenttääni osuikin jo jänis, jonka olin aikaisemmin hasitanut. Pysähdyin ja vilkaisin taakseni mestariini, joka myös katsoi jänistä tarkkaan. Hän viittoi hännällään minulle suunnan, johon minun tulisi mennä ja lähti sitten vastakkaiseen suuntaan.
Lähdin toimimaan, kuten hän oli aikaisemmin määrännyt. Olin myös ennenkin nähnyt tämän tyylin napata saalista. En ollut itse ollut yksi niistä, joka oli ollut saalista nappaamassa, mutta ollessani metsällä jonakin aikaisempana päivänä olin nähnyt kahden soturin käyttävän samaista tekniikkaa nummella.
Asetuin aloilleni ja vilkaisin sitten jäniksen toiselle puolelle Kortetuikkeeseen. Hänkin näytti olevansa valmis ja odotin vain hänen merkkiään toimia. Nyökkäsin hänelle merkiksi siitä, että olin valmis, mutta sen sijaan, että hän olisi antanut minulle merkin säikäyttää jänis mestarini tassuihin, hän teki sen ja lähetti jäniksen juoksemaan suoraan minua päin,
Ennätin vain juuri ja juuri saada tilanteesta kiinni ja äkkiä iskin kynteni ja hampaani valkoisen pörröhännän takalistoon. Kiskoin sen itseäni kohti ja kalautin leukani kiinni sen niskassa niin, että kuului lupaava rusahdus. Ja täten viimeisen vingahduksen saattelemana jänis lyyhistyi elottomaksi hampaissani.
“Hienoa työtä, Sielutassu! Nappasit jäniksen hienosti, vaikka sinun olisikin kannattanut hyökätä siihen aikaisemmin, jotta sen tappaminen olisi ollut helpompaa”, Kortetuike naukui samalla, kun jolkotti minua kohden. Hymyilin hänelle leveästi ja pörhistin rintaani.
“Yllätyin vain, että minun piti napata jänis, eikä sinun. Mutta tietysti minä suoriuduin hyvin! Täytyyhän minun osata saalistaa itselleni, jos aion joku päivä lähteä matkoilleni tuntematonta kohti!” naukaisin ylpeänä.
Leirissä siirryin heti jäniksen sairaille vietyäni oppilaiden pesään makoilemaan omalle pedilleni. Vilkaisin Kärpästassua, joka oli myös pesässä. Musta naaras vaikutti olevan syvällä omissa ajatuksissaan. Katsoin häneen leveästi ja ylpeästi hymyillen.
“Hei, Kärpästassu! Arvaa mitä!” naukaisin innoissani ja kiinnitin toisen oppilaan huomion itseeni. Hän kallisti hieman päätään sivulle ja tapitti minua vihreillä silmillään. En olettanut hänen vastaavan mitään, koska hän nyt vain oli sellainen kummajainen. Ei sillä, ettäkö se olisi minua häirinnyt. Hänen kummallinen olemuksensa oli oikein viihtyisä.
“Nappasin kuule suuren jäniksen tänään! Vein sen vieläpä sairaille syötäväksi, koska olen niin antelias ja tiedän, kuinka klaanissa tulisi olla! Vielä joku päivä minä varmasti saan kunniamaininnan! Ja sitten, kun olen tullut joskus pitkääkin pidemmältä retkeltäni kauas tuntemattomaan kaikki toivottavat minut tervetulleeksi takaisin avoimin tassuin”, nau’uin ja pörhistin rintaani ylpeänä. Kärpästassu tuijotti minua ilmeellä, jota en oikein osannut tulkita, mutta eipä sillä sen väliä. Naaras nyt vain oli hieman hassu ja hankalasti tulkittava kissa.
“Sitten, jos minusta tulisi päällikkö, sinusta voisi tulla varapäällikköni. Sinä et ainakaan vaikeroisi korvani juuressa kaikesta”, totesin vielä suurisilmäiselle oppilaalle ja käännyin sitten pesemään tassujani.
Katsoin suurta siltaa, joka johti suuren kanjonin ylitse. Ympärilläni lepattelivat perhoset ja auringonsäteet osuivat erilaisiin värikkäisiin kiviin, joista valo kimposi ja sai ne loistamaan. Kaikki merkit lehtikadosta olivat poissa ja lämpö säteili turkilleni. Kohotin kuonoani ja suljin silmäni vain nauttien siitä hetkestä.
Lähdin tassuttamaan sillan ylitse ihaillen samalla kanjonia, joka avautui alapuolellani. Sillan pilaireissa kasvoi hieman köynnöstä, joka yletti korkealle jonnekin sillan katolle saakka. En nähnyt sinne, mutta tiesin sen kuitenkin.
Päästessäni sillan yli toiselle puolelle näin suuren luolan suuaukon. Suuaukollakin oli paljon kauniita erivärisiä kiviä, jotka kimaltelivat kelmeässä valossa. Katsoin niitä ihastuneena. Ne olivat niin nättejä! Ne koristivat luolan suuaukkoa niin kauniisti.
Lähestyin luolaa varovasti. Sen seinillä oli paljon vastaavia kiviä, jotka tuntuivat kasvavan sen seinissä ja katossa. Luolassa kasvavat köynnökset nuolivat turkkiani samalla, kun kävelin niiden ohitse ja luolan lattiassa kasvava nurmi ja kukat tuntuivat pehmeiltä tassujen alla edessäni pidemmälle.
Pian luolassa alkoi tulla hämärämpää, kun pääsin syvemmälle. Kuitenkaan sen seinillä kasvavien kivien hohde ei haihtunut. Ne loistivat pimeässä kuin pienet tähdet ja auttoivat minua suunnistamaan eteenpäin hämärässä.
Edessäpäin alkoi pian loistaa himmeä valo, joka voimistui koko ajan, kun lähestyin sitä. Järkeni huusi minulle, että minun tulisi olla varovainen, mutta uteliaisuuteni sai minut jatkamaan eteenpäin. Lähestyin koko ajan tätä kelmeää valoa.
Päästessäni kulman taakse näin kuinka luola laajeni suureksi tilaksi, jonka keskellä katossa olevasta reiästä tuleva auringonvalo valaisi kaunista värikästä kiveä, joka sijaitsi pienen lammen keskellä.
Lumoutuneena lähestyin kiveä hitaasti ja silmät suurina tutkailin sen kauneutta. Se tuntui lähes kuiskuttavan korviini jotain. Kuin salainen viesti vain minulle. Jotain, jonka vain minä sain kuulla. Jotain, joka jäisi vain minun tiedokseni.
Yhtäkkiä kuulin takaani luolasta kaikuvia ääniä. Joku oli tulossa luolaa pitkin samaan paikkaan kuin minä. Vilkuilin ympärilleni kiihkeästi. Tulisiko minun piiloutua tältä tulijalta vai sen sijaan kohdata hänet?
Juuri, kun kissan varjo alkoi venyä luolan seinillä silmäni rävähtivät auki ja löysin itseni taas makaamasta oppilaiden pesästä omalla pedilläni. Haukottelin ja hieroin silmiäni tassullani. Kaikki se oli sitten ollut vain unta.
Tassutin pentutarhan ohitse. Sairauden löyhkä kantautui sieltä kitkeränä nenääni ja nyrpistin sitä refleksistä. Sairaus lemusi niin pahalta, että en voinut muuta kuin sääliä kaikkia sairaana olevia kissoja. Minä en olisi voinut sietää sitä kamalaa hajua ja oloa. Olisin varmaankin tullut hulluksi sairaana.
“Sielutassu!” kuulin jonkun lausuvan nimeni. Käänsin päätäni ja huomasin Lieskakajon lähestyvän minua. Nyökkäsin vanhemmalle kollille tervehdykset.
“Lieskakajo! Oliko sinulla minulle jotain asiaa?” kysyin ja tassutin punertavaa raidallista kollia vastaan. Hän hymyili minulle heikosti. Hymy ei tuntunut aidolta. Toki en minä häntä tuntenut, joten en voinut olla kovinkaan varma, millainen hymy hänellä oli.
“Sovimme Kortetuikkeen kanssa, että pitäisimme sinulle ja Kiurutassulle yhteiset harjoitukset. Lähdetään nummelle”, kolli naukui ja kääntyi sitten suuntaan, jossa hänen oppilaansa oli juttelemassa veljensä kanssa.
Nyökkäsin ja lähdin nopeasti nappaamaan itselleni vielä jotain syötävää ennen kuin lähtisimme harjoituksiin.
Nappasin itselleni pienehkön päästäisen ja ahmin sen muutamalla suurella haukulla nopeasti. En halunnut odotuttaa muita ruokailullani.
Lähdin syötyäni loikkimaan kohti mestariani, joka jutteli Kiurutassulle. Lieskakajo seurasi keskustelua vierestä, mutta ei itse sanonut mitään. Hän vain kuunteli hiljaa, kun hänen oppilaansa ja minun mestarini puhuivat mistä ikinä puhuivatkaan. Ehkä he keskustelivat siitä, mitä meidän oli tarkoituksena tehdä.
“Joko lähdemme?” kysyin päästessäni heidän luokseen. Kissojen katseet kääntyivät minuun.
“Kyllä, voimme nyt lähteä”, Kortetuike naukaisi ja heilautti häntäänsä merkiksi seurata häntä. Valkea kolli kulki ensimmäisenä, minä tulin heti hänen perässään, Kiurutassu kulki minun perässäni ja Lieskakajo jättäytyi viimeiseksi.
“Mitä me siis teemme tänään, Kortetuike?” kysyin mestariltani ja kallistin päätäni hieman sivuun samalla, kun yritin katsoa häneen paremmin. Hän vilkaisi taaksensa minuun.
“Ajattelimme, että voisimme laittaa teidät hieman kisaamaan. Antaisimme teille eri tehtäviä ja katsoisimme, kuka siitä suoriutuu nopeammin tai paremmin. Kuitenkaan ajatus ei ole vertailla teitä vaan saada aikaan leikkimielinen kisailu, joka kasvattaisi haluanne suoriutua hyvin”, valkea kolli kertoi. Katsoin silmät kirkkaina häneen. Idea oli aivan mahtava!
“Minä näytän sinulle kuule miten tosi oppilaan tulee suoriutua!” naukaisin innokkaasti Kiurutassulle jättäytyessäni hieman taaemmas toisen oppilaan vierelle. Hän käänsi kauniin smaragdinvihreän katseensa minuun, mutta pysytteli hiljaa.
“Haluaisitko kisata jo nyt? Voisimme kisata siitä, kumpi pääsee aloituspaikalle nopeammin”, naukaisin virnistäen hieman. Kiurutassu katsoi minuun empien.
“En tiedä onko se järkevää. Meidän tulisi pysytellä mestariemme luona”, hän naukaisi ja vilkaisi taakseen Lieskakajoon, joka oli jo jäänyt aika rutkasti jälkeen. Kallistin päätäni sivuun ja siirryin hivenen lähemmäksi toista oppilasta.
“Älä nyt viitsi, se olisi hauskaa”, maanittelin, mutta hän pudisti päätään. Huokaisin. Eipä kai sitten. En voinut häntä moiseen pakottaakaan. Ei kisaaminen ollut hauskaa, jos ei ollut ketään, jota vastaan kisata. Ei se edes olisi enää kisaamista siinä välissä! Se olisi vain päätöntä juoksemista!
“Ei sitten. Tee mitä tahdot, en voi sinua siihen pakottaakaan”, naukaisin hieman pettyneellä äänellä ja jätin Kiurutassun taas omiin oloihinsa. Olisimme varmaan jo pian perillä. Metsä alkoi harveta ja nummi näkyä puiden välistä. Tassuni kihelmöivät innosta ja jouduin todella pidätellä itseäni vaan ryntäämästä eteenpäin kuin päätön kana.
Päästessämme nummelle Kortetuike pysähtyi ja kääntyi meitä kohti. Hän hymyili leppoisasti ja tarkkaili ympäristöämme hieman. Lieskakajo asettui pian istumaan hänen vierelleen surkean näköisenä. Suoraan sanottuna vanhemman kollin katsominen melkein sattui. En tiennyt, mikä hänellä oli, mutta kaikki ei ainakaan vaikuttanut olevan erityisen hyvin hänellä.
“Voisimme aloittaa jollain helpommalla. Minä esitän kaksijalkojen irti päässyttä koiraa ja teidän täytyy piiloutua ja karata minua niin, etten pääse käymään kimppuunne. Voitte joko tehdä yhteistyötä tai suoriutua itseksenne. Päätös on täysin teidän”, Kortetuike naukaisi ja lähti tassuttamaan poispäin meistä. “Annan teille vain hetken aikaa, joten valmistautukaa. Voitte lähteä karkuun tai piiloon heti, kun näette minut.”
“Tämähän käy jännittäväksi!” naukaisin innoissani ja vilkuilin ympärilleni. Voisin aina juosta lähimmän puun luokse ja kiivetä sinne, mutta en ollut erityisen taidokas kiipeämisessä. En myöskään missään tilanteessa valitsisi vapaata juoksemista. Olin hidas, enkä uskonut, että pystyisin pakenemaan mestariani.
“Olisiko sinulla mitään ajatuksia?” kysyin Kiurutassulta, joka tutkaili myös ympäristöämme. Hän käänsi vihreän katseensa taas minuun ja hymyilin hänelle hieman. Naaras näytti pohtivaiselta.
“Voisimme varmaan piiloutua johonkin kaninkoloon, jos täällä on tarpeeksi suuri sellainen”, hän totesi varovaisesti. Ryhdyin haravoimaan aluetta katseellani ja yritin löytää jonkin tarpeeksi suuren kolon. En kuitenkaan nähnyt missään hyvää vaihtoehtoa, joka ei olisi joko lumen peitossa tai murtumisen partaalla.
“Ei täällä ole hyviä koloja! Meidän pitää varmaan turvautua puihin”, naukaisin ja katselin nummen reunalla kasvavia puita hermostuneena. Mestarini voisi ilmestyä paikalle hetkenä minä hyvänsä ja meidän tulisi siinä välissä jo tietää seuraava siirtomme.
Huomasin liikahduksen valkeaa ja käänsin heti päätäni. Näin Kortetuikkeen, joka yritti olla selkeästi mahdollisimman vakuuttavan näköinen samalla, kun harppoi meitä päin. Tuuppasin Kiurutassua ja hän säpsähti hieman.
“Juokse!” huusin naaraalle ja pinkaisin matkaan. Pian vanhempi oppilas jo juoksi minun edelläni ja saatoin kuulla mestarini seuraavan meitä takaapäin. Adrenaliini virtasi suonissani. Samaan aikaan minua jännitti, mutta samalla rakastin tätä jännitystä!
Iskeydyin puun rungolle ja ryhdyin kiskomaan itseäni ylöspäin. Huomasin Kiurutassun viereisen puun rungolla hänkin vetämässä itseään ylemmäksi.
“Pidä huolta, että olet tarpeeksi korkealla oksalla, ettei sinuun voida ylettää hyppäämällä!” huomautin nätille naarasoppilaalle samalla, kun kiskoin itseni oksalle. Hänkin pääsi oksalle turvaan ja vilkaisi minuun.
“Hienoa työtä, molemmat! Pääsitte karkuun, mutta koira voi ilmestyä milloin vain. Siksi täytyy aina olla tarkkana aina. Ette halua tulla yllätetyksi. Tällä kertaa teillä oli etumatkaa, mutta jos nopea koira onnistuu yllättämään teidät yhtäkkisesti, ette välttämättä pääsisi juoksemaan karkuun”, Kortetuike naukui samalla, kun katseli ylös meihin puun rungolta.
“Tuo oli hauskaa!” naukaisin innoissani. Silloin kuulin ääntä samaisesta puusta, jossa olin sillä hetkellä. Yhtäkkiä runkoa alas pinkoi orava. Katsoin pörröhäntää silmät suurena säikähdyksestä ja pelosta ja peruutin oksallani äkkiä. Orava katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, mutta minä sillä välin menetin tasapainoni oksalla ja putosin alas kovan älähdyksen saattelemana.
“Sielutassu! Oletko kunnossa!” Kortetuike naukaisi ja saapui pikaisesti luokseni. Myös Kiurutassu tuli varovasti lähemmäksi. Nousin äkkiä tassuilleni ja pudistelin turkkiini tarttunutta lunta samalla naurua pidätellen.
“Ihan kunnossa! Lumi pehmensi laskua”, ilmoitin ja tukahdutin kikatuksen. Saatoin huomata muiden rentoutuvan.
“Hyvä, palataan nyt Lieskakajon luokse”, mestarini naukaisi ja lähti johdattamaan meitä takaisin pesätoverini mestaria kohden. Vilkaisin Kiurutassua hymyillen.
“Taitavaa juoksemista. Olit paljon nopeampi kuin minä!” kehuin punaruskeaa naarasta. Hän katsoi minuun hieman häkeltyneenä.
“Kiitos. Sinäkin suoriuduit hyvin”, hän vastasi.
“Kiitoksia!” naukaisin ilahtuneena kehuista ja loikin sitten loppumatkan Lieskakajon luokse. Kolli odotti meitä rauhallisena.
“Seuraava tehtävänne olisi juosta leiriin ja hakea sieltä joku kissa mukaanne. Tämä on harjoitusta sitä varten, jos partion kimppuun hyökätään ja tarvitaan apujoukkoja”, Lieskakajo naukui hieman lattealla äänellä.
“Pyytäkää ensimmäistä vastaantulevaa soturia mukaanne. Voitte selittää heille, että kyseessä on harjoitus. Jos kaikki ovat liian kiireisiä, palatkaa luoksemme ilman ketään. Voimme leikkiä, että joku lähti matkaanne. Nopein oppilas voittakoon”, Kortetuike lisäsi vielä ja heilautti sitten häntäänsä merkiksi siitä, että kisa oli alkanut.
En ollut vielä täysin ennättänyt palautua aikaisemmasta juoksusta, joten juoksu kohti leiriä ei ollut mikään nopein. Aloin hengästyä puolivälissä matkaani ja puuskutin samalla, kun pakotin itseäni jatkamaan. En ollut enää perillä siitä, missä Kiurutassu oli menossa, mutta olipa naaras missä olikaan, en antaisi hänelle mahdollisuutta voittaa.
Huohotin kovaan ääneen ja aloin jo lähestyä leiriä. Pian se jo näkyisi! Kuitenkin pysähdyin, kun olin törmätä partioon, joka oli selvästi vasta lähtenyt liikkeelle ulos leiristä. Partiossa oli mukana Kuuhohde, Sadeturkki sekä johdossa kulkeva Aurinkoroihu.
“Sielutassu? Onko jokin vialla?” Aurinkoroihu kysyi minulta. Yritin tasata hengitykseni ja pudistelin hieman päätäni.
“Ei. Mikään ei ole vialla. Minulla on harjoitus. Pitää hakea joku nummelle. Kilpailen Kiurutassun kanssa siitä”, selitin hengästyneenä. Kolli nyökkäsi hymyillen.
“Meidän oli tarkoitus lähteä kyllä yläjuoksulle saalistamaan, mutta voisimme kyllä vielä vaihtaa suuntamme nummelle, jos se helpottaisi tehtävääsi”, soturi ehdotti. Nyökytin hänelle kiivaasti.
“Se olisi mahtavaa!” naukaisin ja käännyin jo ympäri tarkoituksenani suunnata takaisin nummelle partion kanssa.
“Näytä tietä”, Aurinkoroihu naukaisi ja hänen takanaan Kuuhohde hymyili hieman huvittuneena ja Sadeturkkikaan ei näyttänyt erityisen ärytneeltä suunnitelman muutoksesta.
Juoksin kohti nummea takaisin tapaamispaikalle ja partio yritti varmistaa, etten jäisi liikaa jälkeen heistä. Heti, kun pääsimme mestarien näköpiiriin huomasin Kortetuikkeen kasvoilla yllätyksen. Kuitenkin harmikseni näin, että Kiurutassukin oli jo päässyt paikalle. En siis ollut voittanut. Naaras oli tuonut mukanaan Käärmekullan, joka katsoi saapuvaa partiota huvituksen hiven kasvoillaan.
“Hienoa työtä, Sielutassu, mutta yksikin kissa olisi riittänyt”, Kortetuike naukaisi ja katsoi mukanani tullutta partiota.
“Enkö minä juuri lähettänyt teidät yläjuoksulle?” Käärmekulta kysyi hieman huvittuneen oloisena ja vilkuili partiota. “Olisi yhden kissan lähteminenkin ollut tarpeeksi. Mutta ei se mitään. Hyvinhän te voitte täälläkin saalistaa, jos jotain vain löytyy”, varapäällikkö jatkoi vielä.
“Selvä. Eiköhän tässä ollut tarpeeksi juoksua yhdelle kertaa. Palataan takaisin leiriin”, Lieskakajo totesi ja vilkaisi Käärmekultaa.
“Niin. Lähdetään lepäämään. Mutta Sielutassu, me menemme vielä myöhemmin lähempänä auringonlaskua rajapartioon. Ota leirissä itsellesi jotain syötävää ja mene lepäämään, jotta varmasti jaksat”, Kortetuike naukaisi ja viittoi sitten kaikkia lähtemään. Nyökkäsin mestarilleni ja lähdin sitten seuraamaan häntä, kun hän lähti johdattamaan meitä takaisin leiriin. Käärmekulta asettui mestarini vierelle kävelemään ja jutteli hänelle hiljaa.
