Kiurutassu
Kirjoittaja: Yuzu
Kiurutassun päässä surisi, ihan kuin hänen päässään olisi kokonainen mehiläispesä. Hän yski yskimästä päästyään ja hänen nenänsä vuosi limaa. Kiurutassusta tuntui, kuin hänen kurkussaan olisi ollut jotain ylimääräistä. Hän yski ja yski, mutta ei saanut häiritsevää palan tunnetta pois. Kiurutassun kyljet kohoilivat nopeasti ja hänen hengityksensä oli epätasaista. Pesässä leijui sairauden haju, joka sai Kiurutassun painautuvan syvemmälle sammaliin. Kiurutassu vavahti, kun uusi yskänpuuska iski. Hän nousi haparoiden ylös istumaan, mutta yski sitten voimakkaasti ja hänen kehonsa kouristui. Polttava kuumuus korvensi hänen kehoaan, vaikka oli lehtikato. Kiurutassu näki hämärästi joitakin hahmoja vuoteissa hänen vieressään. Hän oli tunnistavinaan Hiilihampaan – mutta siitäkään Kiurutassu ei ollut varma, niin kuumeinen ja houreissaan hän oli. Kiurutassu yritti kutsua Leimusilmää, mutta hänen kurkustaan pääsi vain tuskaista kähinää ja vinkumista. Kaikkialla kaikui murheellinen valitus, kuin emo joka etsi pentuaan.
Kiurutassu kuuli hämärästi osan Leimusilmän puheesta.
“Viheryskä… vaarallinen…”
Kiurutassun keho kouristui taas yskänpuuskasta, mutta tällä kertaa myös suunnattomasta ahdistuksesta. Viheryskä oli vaarallinen, melkein äärimmäisen vaarallinen tauti. Pentuja ja klaaninvanhimpia kuoli siihen leikiten. Etenkin lehtikadon aikaan tämä tauti saattaisi olla Kiurutassulle kohtalokas.
‘Minä en halua kuolla.. En vielä..’ Kiurutassu ajatteli epätoivoisena. Hän ei ikipäivänä haluaisi jättää Tupsutassua, rakasta veljeään. Hetkinen – missä Tupsutassu oli? Kiurutassu avasi silmänsä, köhi hetken ponnettomasti ja kurkotti nähdäkseen oliko Tupsutassu paikalla.
‘Ei… hyvä Tähtiklaani, ei! Älä anna hänen olla sairastunut!’ Kiurutassu halusi huutaa.
Tupsutassu ei kuitenkaan osunut Kiurutassun sumeaan näkökenttään. Kiurutassun otsa hohkasi kuumuutta. Hän lysähti vuoteelleen ja yski taas monta kertaa. Kiurutassu tärisi kuumeisena ja puhui välillä itsekseen heikosti. Silloin tällöin hän kuuli kimakan vinkaisun. Kiurutassu ei osannut päätellä, olivatko vinkaisut hänen omiaan vai jonkun toisen. Hän ei osannut ajatella enää selkeästi. Ajatukset vain puuroutuivat yhdeksi sotkuiseksi ja sumuiseksi kasaksi. Kiurutassu yritti selkeyttää ajatuksiaan repimällä karvojaan. Niihin oli melkein pinttynyt sairauden haju.
Kiurutassu oli kuulevinaan Lieskakajon äänen sairaspesän ulkopuolelta. Hän hätkähti hereille houraillen. Kiurutassun otsaa poltti kuumasta. Yhtäkkiä hän säpsähti ja yski tajutessaan – tämä vaikuttaisi varmasti hänen koulutukseensa. Muut oppilaat olisivat varmasti hänen edellään. Kiurutassu ei nähnyt pesässä muita oppilaita kuin hän. Mitä jos hän ei selviäisi? Sitten hän pääsisi emonsa ja isänsä luo..
‘Ei.’ Kiurutassu pakottautui ajattelemaan. Hän ei saanut kuolla. Hän ei ollut yksin. Kiurutassulla oli vielä niin paljon tehtävää – niin paljon toteutettavia haaveita. Hänellä oli Lieskakajo ja Tupsutassu. Sekä muitakin ystäviä. Entä kumppani, josta hän oli haaveillut? Tai pentuja? Sitä hän ei pystyisi ikinä toteuttamaan, ei ikinä, jos hän kuolisi nyt. Kiurutassu huokaisi, yskäisi heikosti ja pakottautui olemaan tärisemättä uuden kuumekohtauksen aikana. Joka paikkaan sattui.
Kiurutassu erotti hämärässä hänen ylleen kumartuneen hahmon. Hän tunnisti sen Leimusilmäksi. Parantajan yrtintuoksuinen hengitys puhalsi kylmää ilmaa hänen korvaansa.
“Miten voit?” Leimusilmän huolestunut ääni suhisi Kiurutassun päässä. Kiurutassu käänsi päätään ähkäisten, kun yskä alkoi taas.
“Kuolenko…minä..” Kiurutassu kuiskasi kuin yskimiseltään pystyi.
“Et, jos se on minusta kiinni.” Leimusilmän ääni kuulosti varmalta. Siinä esiintyi kuitenkin häivähdys sellaista tunnetta, jonka Kiurutassu oletti ahdistukseksi. Sitten kolli ojensi Kiurutassulle muutaman pehmeäreunaisen lehden. Kiurutassu yritti olla yskimättä Leimusilmän päälle, mutta hän näki vihreän liman tarttuvan Leimusilmän turkkiin.
“A-anteeksi..” Kiurutassu sopotti. Leimusilmä pyyhkäisi limat kuonollaan.
“Syö nämä.” hän käski.
Kiurutassu yski taas. “Auttavatko ne?”
“Auttavat kyllä.” Leimusilmä vastasi. Kiurutassu kokeili lehteä varovasti kuonollaan. Tuoksu oli makea ja ihanan raikas.
“Se on kissanminttua. Syö pois vain.” parantaja sanoi kuin lukien Kiurutassun ajatukset. Kiurutassu pärskähti, nappasi kissanmintut hampaillaan ja nielaisi ne. Nieleminen sattui ja kurkku tuntui palavan, ihan kuin hänen sisällään olisi ollut metsäpalo. Kiurutassu huomasi sivusilmällä Leimusilmän ilmeen vaihtuneen huolestuneeksi.
“Avaa suusi vielä kerran.” parantaja käski.
Kiurutassu teki työtä käskettyä. Hän yritti parhaansa mukaan pidätellä jatkuvia yskänpuuskia, mutta se oli mahdotonta.
“Mitä-” Kiurutassu joutui keskeyttämään, kun yskä iski taas. “Mitä.. siellä on?”
“Kurkussasi on valkoisia läiskiä.” Leimusilmä vastasi. Ennen kuin Kiurutassu ehti alkaa panikoimaan, kolli jatkoi:
“Ne ovat melko yleisiä viheryskän oireita.”
Kiurutassu yskähti heikosti, pystymättä vastaamaan mitään. Hän yritti nyökätä kömpelösti ja vajosi sitten takaisin vuoteensa pohjalle. Leimusilmä kääntyi pesässä ja meni seuraavaksi tutkimaan Hiilihammasta. Hiilihampaan silmät olivat väsyneet ja sumeat. Kiurutassu mietti, miltä itse näytti tässä tilassa.
Kiurutassu tuijotti tyhjästi pesän seinää. Silloin tällöin hän yski niin kovaa, että hänen kehonsa tärisi heikosti. Pian Kiurutassu huomasi olevansa unen ja valveen rajamailla. Kiurutassu antautui unen viemäksi ja toivoi, että herätessään hän olisi parempana.
