Sadeturkki
Kirjoittaja: Pyry
Pujahdin ulos soturien pesästä nukkuvien kissojen häntiä ja käpäliä väistellen. Varhaisen aamun ulkoilma tuntui kuin hyökkäävän kohti pesän lämmön jälkeen. Venytin etukäpälät pitkälle eteen ja venyttelin viimeisetkin unienrippeet pois kehostani. Aamu oli aikainen, vaikkakin oli jo melko valoisaa. Aamupartio lähti juuri ulos leiristä. Minua ei tänä aamuna kaivattu yhteenkään niistä, vasta myöhemmin, eli minulla oli hetki vapaata. Halusin kuitenkin käyttää sen hyödyksi ja kokeilla onneani riistan kanssa. Lähdin häntä pystyssä tepsuttamaan kohti uloskäyntiä, kunnes kuulin maukaisun ja pysähdyin hieman hätkähtäen: ”Minne olet matkalla, emo?”
Kurkustani kohosi kehräys ja hymyilin Kastesulalle lämpimästi. ”Ajattelin käydä metsästämässä, nyt kun on vielä rauhallista. Tuletko mukaan?”
Sydäntäni lämmitti joka kerta, kun tyttäreni kutsuivat minua emoksi. He olivat jo kasvaneet hienoiksi sotureiksi asti molemmat, mutta olin edelleen heidän emonsa ja he olivat edelleen minun rakkaita pikkupentujani. Ropinaroihu toki ehkä harvemmin nykyään kutsui minua sillä nimellä, mutta ymmärsin sen. Hän oli sillä tavalla niin eriluontoinen kuin Kastesulka, josta oikein huokui lempeyttä ja rakkautta melkein lämmittäen kylmää ilmaa ja sulattaen aamuhuurteen. Siitäkin huolimatta, että Ropinaroihu oli nimensä mukaisesti kuin roihuava liekki tai maata hakkaava kaatosade, halusin yhä kovasti viettää aikaa hänen kanssaan samalla tavalla kuin siskonsa kanssa. Päätin mielessäni, että ottaisin sen tehtäväkseni tänään, kun poistuimme Kastesulan kanssa leiristä.
Hengitin keuhkoihini kylmää ilmaa. Ajatus siitä, että olin jollain tapaa kaivannut tätä kuulosti hassulta, mutta niin se oli. Jokaisella vuodenajalla oli omat kauniit puolensa. Olin myös iloinen huomatessani, että Kastesulkakin taisi nauttia tästä retkestä vähintäänkin yhtä paljon kuin minä. Tuon kilpikonnakuvioisen naaraan mielenliikkeet eivät aina olleet selviä edes minulle, mutta hän oli aina tuntunut siltä, kuin hän koko olemuksellaan syleilisi maailmaa. Hänen rakkautta täynnä oleva sydämensä tuntui toisinaan karkaavan ulos hänen rinnastaan, mutta toistaiseksi se oli malttanut pysyä paikallaan. Hetkittäin olin hupsu ja ajattelin hänen olevan Tähtiklaanin lähettämä. Niin kaunis, niin lämmin ja lempeä Kastesulkani… Hymyilin omille hassuille ajatuksilleni. Ei kai se niin ehkä ollut, mutta toisinaan minusta tuntui siltä.
