Pohjapentu
Kirjoittaja: Elandra
Elämäni oli varsin tavallista pennun elämää. Se oli ollut sitä jo muutaman kuun ajan. Minä vain lähinnä istuskelin pentutarhan edustalla ja seurasin sotureiden tekemisiä tai nukuin pentutarhassa omalla vuoteellani. Loistopentu ei ollut kovinkaan hyvä leikkitoveri. Hän halusi pysytellä Aurinkokajon lähellä koko ajan.
Minä olisin tahtonut leikkiä, koska isän mukaan se oli pentujen tapa kehittää itseään ja liikkumiskykyään. Välillä juoksin itsekseni leirin ympäri vain siinä toivossa, että jonain päivänä osaisin juosta kuten oikeat soturit. Olin kyllästynyt jalkoihini kompasteluun, horjahteluun ja kaikkeen siihen, mihin tämä typerä, pieni kehoni ei kyennyt. En voinut loikata edes Litteäkiven päälle, vaikka Mesitähdeltä se sujui kuin leikki. Minä en kuitenkaan luovuttaisi, vaan harjoittelisin niin kauan, että osaisin.
Juuri nyt en jaksanut juosta. Koko aamupäivän olin ollut harvinaisen väsynyt. Olin lojunut pentutarhalla aurinkohuippuun saakka, kunnes Aurinkokajo oli patistanut minut pihalle pesästä. Oppilaat olivat tulleet vaihtamaan pesiemme vuoteita. Olin tunnistanut heistä molemmat. Nuorempi oli Koivutassu ja vanhempi Tuulitassu.
Normaalisti olisin jäänyt keskustelemaan oppilaiden kanssa, mutta juuri nyt en jaksanut. Laahustin vain ulos pentutarhalta ja istahdin kylmälle maalle.
”Onko kaikki hyvin, Pohjapentu? Näytät kovin väsyneeltä”, Aurinkokajo kysyi lämpimällä äänellään ja kumartui tasolleni. Kohtasin sinikilpikonnakuvioisen naaraan huolestuneen katseen ja nyökkäsin.
”Olen vain vähän väsynyt”, kerroin. Aurinkokajo silmäili minua vielä hetken, ennen kuin nousi taas normaalisti istumaan. Tuijottelin leirin aukiolla olevia kissoja. Osa heistä katseli taivasta, joka oli paksujen pilvien peittämä. Pilviverho rakoili muutamasta paikasta päästäen auringonvalon lävitseen. Se siivilöityi kauniisti leirin maahan.
Säpsähdin, kun näin jotakin putoavan kohti maata. Tai ei sitä putoamiseksi voinut kutsua, ennemminkin leijailemiseksi. Valkeat hippuset laskeutuivat melko hallitsemattoman näköisesti kohti maata. Aluksi luulin näkeväni harhoja, mutta kuullessani muidenkin huomaavan asian, säikähdys hellitti.
”Lunta! Täällä sataa lunta!” joku hihkaisi kauempaa. Kylmät väreet kulkivat lävitseni saaden koko kehoni värisemään kylmyydestä, kun hento tuulenvire kosketti turkkiani. Kuulin takaani askeleita, kun oppilaat kiiruhtivat ulos pentutarhalta katsomaan lumisadetta.
Lumi kertoi, että lehtikato oli saapunut. Ilma viilenisi entisestään seuraavien kuiden aikana. Miten ihmeessä selviäisin, kun minua paleli jo nyt? En huomannut missä vaiheessa niin kävi, mutta nenäni alkoi vuotamaan ja jouduin niiskuttamaan koko ajan.
En tiennyt, kauanko istuin siinä, mutta havahduin säpsähtäessäni hereille. Olin nukahtanut istuessani. Pieni kehoni tärisi kylmästä. Tunsin jonkun koskettavan lapaani.
”Pohjapentu, minun mielestäni sinun olisi hyvä käydä parantajan pesällä. Et näytä voivan kovin hyvin”, Aurinkokajo sanoi huolestuneella äänellä. Nostin katseeni kuningattareen. Hän oli oikeassa, oloni ei ollut kovinkaan hyvä. Minua väsytti, oli kylmä ja nenä vuosi. Nyökyttelin pienesti. Kun olin lähdössä kävelemään kohti parantajan pesää, etujalkani eivät totelleet minua. Lensin nätissä kaaressa nenälleni maahan. Aurinkokajo kiiruhti auttamaan. Kuningatar tarttui niskanahastani kiinni. Hän vei minut parantajan pesälle.
”Liljatuuli? Leimutassu? Oletteko täällä?” kuningatar huhuili sairasaukiolla parantajaa ja tuon oppilasta. Näin, kuinka mustavalkea kissa astui esiin kahden kiven välistä. Leimutassu katsoi meitä kysyvästi.
”Liljatuuli lähti etsimään yrttejä. Mikä on?” parantajaoppilas kysyi.
”Pohjapennulla ei ole kaikki hyvin. Hän on kai vilustunut”, Aurinkokajo selitti. Leimutassu tuli luokseni ja silmäili minua.
”Minua palelee, nenä vuotaa ja väsyttää hurjasti”, naukaisin voimattomana katsoessani parantajaoppilasta, ”voitko sinä auttaa minua?”
En ollut koskaan voinut näin huonosti. Pelkäsin, että en selviäisi tästä.
// Leimu?
// 492 sanaa
