Mahlahalla
Kirjoittaja: Elandra
Sade ei päässyt pensaiden tiheiden oksien läpi, mutta sen pohja oli märkä. Metsässä ei varmasti ollut yhtäkään kuivaa paikkaa tällä hetkellä. Pensas heilui voimakkaassa myrskytuulessa kovasti. Pelkäsin, että se lähtisi juurineen päivineen tuulen mukaan, tehden meistä taas suojattomia.
En ollut koskaan ollut myrskyn armoilla tällä tavalla. Olin nähnyt myrskyjä, mutta niiden aikoihin olin onnistunut pysyttelemään visusti Kuolonklaanin tai Eloklaanin leireissä. Tämä oli aivan erilaista. Minua pelotti, sillä tiesin, että hetkenä minä hyvänsä voisimme kuolla, eikä meitä välttämättä löydettäisi päiväkausiin. Kukaan ei tiennyt, miten kauan myrsky kestäisi.
Vilkaisin Huurretassua, joka nuoli pitkin, mutta väsynein vedoin valkeaa turkkiaan kuivaksi. Olisin halunnut sanoa jotakin mieltä ylentävää naaraalle, mutta en jaksanut alkaa huutamaan myrskyn yli.
Salama iski taas lähelle. Tällä kertaa lähemmäksi meitä kuin koko myrskyn aikana. Maa tärähti allamme. Kuin vaistomaisesti nousin ylös valmiina juoksemaan ulos suojapaikastamme.
Salamaa seurasi rytinä, joka ei takuulla ollut ukkonen. Se kuulosti siltä, kuin oksan päälle olisi astuttu hidastetusti.
”Juoskaa!” Lauhalaukka parkaisi, kun hän ymmärsi hetkeä ennen minua, mistä oli kyse. Puu oli kaatumassa aivan tässä lähellä. Lauhalaukka rynnisti edeltämme ulos pensasrykelmästä, ja Huurretassu kompuroi soturirn perään. Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa, kun jouduin odottamaan kahden muun kissan poistumista. Olin varma, että kuolisin. Kun Huurretassu oli viimein päässyt ulos, juoksin hänen peräänsä. Oksat repivät tukkoja irti paksusta turkistani, mutta juuri nyt minä halusin vain välttyä kuolemalta.
Tunsin, kuinka maa tärähti taas jalkojemme alla.
Siinä me seisoimme, keskellä kaatosadetta kolmistaan. Käännyin kohti pensasrykelmää, jossa olimme hetki sitten olleet. Se oli hävinnyt, tilalla oli vain kaatunut mänty. Silmissäni musteni, kun tajusin kuinka lähellä kuolema oli ollut. Istuin alas ja suljin silmäni. Keskityin hengittämiseen, jotten menettäisi tajuntaani ja joutuisi Lauhalaukan ja Huurretassun taakaksi.
”Oletko sinä kunnossa, Mahlahalla?” Huurretassun ääni kuului vaimeana sateen yli. Nyökyttelin päätäni, mutta pidin hetken vielä silmiäni kiinni rauhoittaakseni itseäni.
Avasin metsänvihreät silmäni hitaasti ja käännyin sitten klaanitovereideni puoleen.
”Mitäs nyt sitten?” kysyin valehtelematta hieman huvittuneesti. Ties kuinka monta kertaa tämän myrskyn aikana olimme vaihtaneet paikkaa. Se taisi olla jonkinlainen puolustusmekanismi, kun pääni käänsi nämä asiat huvittaviksi.
Kumpikaan vierelläni seisovista kissoista ei hymyillyt. Sen sijaan Lauhalaukka viittoi meitä peräänsä. Hän tuntui olevan myrskyn ajan johtajamme, ja olin siitä kiitollinen. Itse en olisi pystynyt yhtä kylmänviileästi etsimään koko ajan uutta suojaa tai pelastamaan pulaan joutuvia oppilaita.
Rämmimme metsässä eteenpäin, vaikka sade piiskasi kasvojamme En juurikaan nähnyt eteeni, mutta seurasin vain Huurretassua, jonka häntä hipoi kuonoani.
Aivan yllättäen Huurretassu pysähtyi, ja olin vähällä törmätä oppilaaseen. Vältin sen astumalla askeleen sivuun ja pysähtymällä Huurretassun viereen. Oppilas näytti hieman hämmentyvän tästä, mutta antoi asian olla ja kääntyi Lauhalaukan puoleen.
Nyt vasta huomasin, että olimme pysähtyneet pensaikon eteen.
”Emme me kaikki mahdu tuonne!” huudahdin Lauhalaukalle, joka kääntyi katsomaan minua päätään pudistellen.
”Tulkaa katsomaan”, kolli pyysi viittoen meidät luokseen. Katsoin pensasta lähempää, enkä edelleenkään ymmärtänyt mitä soturi tarkoitti. Hän nyökkäsi päällään pensasta kohti, joten työnsin omani oksien välistä pensaaseen. Sitten minäkin näin sen. Pensaan alla oli jonkinlainen onkalo. Pimeä, kivinen sisäänkäynti jonnekin.
Myös Huurretassu näki sen.
”Mihin se vie?” kysyin ystävältäni, joka kuitenkin pudisteli päätään.
”En tiedä. Otetaanko selvää?” Lauhalaukka kysyi suoraan. Niinpä tietenkin, en yllättynyt ollenkaan. Siellä missä oli Lauhalaukka, oli varmasti myös jonkinlainen seikkailu. Emmin hetken miettien vaihtoehtojamme. Voisimme jäädä myrskyn silmään etsimään sateensuojaa, tai sitten voisimme astua kuivalta vaikuttavaan, pilkkopimeään onkaloon, josta emme tienneet mitään.
”Kai se on parempi vaihtoehto kuin täällä sateessa seisoskelu. Näytä tietä, arvon johtaja”, totesin virnistäen samalla tehden tietä Lauhalaukalle.
//Lauha tai Huurre?
// 553 sanaa
