Karjuvirne
Kirjoittaja: Elandra
//TAISTELUTARINA
Oli vaikeaa uskoa, että Eloklaani oli joutunut tällaiseen tilanteeseen. Luulimme tulleemme rauhanneuvotteluihin, mutta totuus oli aivan toinen. Mesitähti oli ollut liian sinisilmäinen uskoessaan Keijukaisen valheita ja tuodessaan koko klaaninsa vihollisten armoille. Pelkäsin, että se koituisi Eloklaanin ja ennen kaikkea Kieroarven kohtaloksi. Jos menettäisin veljeni, menettäisin kaiken. Kollisoturin tabbykuvioinen turkki oli kadonnut näköpiiristäni, kun olin rientänyt Tähtimötaivaan avuksi taisteluun. Vaikka ykkösprioriteettini olikin veljeni selviäminen, totuus oli se, että sydämeni oli lämmennyt myös Tähtimötaivaalle. Nuori soturi oli kokenut niin paljon pahuutta lyhyen elämänsä aikana, etten voinut sallia sellaisen tapahtuvan uudelleen. Koin edelleen, että minun velvollisuuteni oli olla hänen tukenaan ja apunaan.
Taistelun sekamelskassa kaikki kävi hyvin nopeasti. Aivan yhtäkkiä seisoimme taistelevien kissojen keskellä Tähtimötaivaan kanssa ja katselimme edessämme lojuvia ruumiita. Kaksi kissaa olivat saaneet hetki sitten surmansa käpälissämme. Oli myönnettävä, ettei minulta herunut myötätuntoa näitä kuolleita kohtaan. He olivat vihollisiamme, jotka olivat tämän sodan aloittaneet. He eivät ansainneet sääliä tai myötätuntoa.
Mutta kun katseeni kääntyi elottomista vastustajistamme Tähtimötaivaaseen, valtava myötätunto heräsi mielessäni. Naaras oli silminnähden poissa tolaltaan, eikä se ollut mikään ihme. Tämä lieni hänen ensimmäisen taistelunsa ja sitä myötä ensimmäinen tappo – kaksi tappoa. Olin juuri astumassa askeleen lähemmäs mustavalkeaa naarasta vetääkseni hänet pois taistelun keskeltä, mutta joku oli jo ottanut hänet kohteekseen. Punaturkkinen, Tähtimötaivasta huomattavasti suurikokoisempi kollikissa lukitsi vaivatta pienen ja siron eloklaanilaisen alleen. Olin kuulevinani Tähtimötaivaan avunhuudon, mutta ilmassa kajahtelevat ulvaisut nielaisivat sen alleen niin, etten ollut enää varma, olinko kuullut harhoja.
Laitoin itseni liikkumaan, sillä en voisi antaa punaturkkisen vastustajamme tappaa Tähtimötaivasta.
“Irti hänestä, saasta!” sähähdin loikatessani minuakin suuremman kissan niskaan. Iskin hampaani kollikissan lapojen väliin. Kolli ärähti ja yritti riuhtoa minut irti hänen selästään, mutta olin jo upottanut kynteni tiukasti hänen turkkiinsa. Kun huomasin sivusilmälläni Tähtimötaivaan kierähtäneen pois vihollisen alta ja siirtyneen sivummas, irrotin otteeni vastustajani selästä. Loikkasin pehmeälle maalle ja käännyin Tähtimötaivaan puoleen:
“Tule, et voi taistella tuossa kunnossa!”
Tähtimötaivas oli koko ikänsä yrittänyt peitellä muilta todellista minäänsä, mutta joinain elämän synkimpinä hetkinään hän oli paljastanut minulle haavoittuvaisuutensa ja herkkyytensä. Tarkoituksenani ei suinkaan ollut jättää taistelukenttää taaksemme – en voisi ikipäivänä tehdä niin, kun Kieroarpi oli yhä jossain täällä – mutta en voisi riskeerata rakkaan ystäväni henkeä. Jos Tähtimötaivas todella oli niin poissa tolaltaan kuin hän oli aiemmin vaikuttanut, hänen olisi päästävä hetkeksi selvittämään päätään taistelukentän ulkopuolelle.
//Tähtimö?
