Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Heräsin omalta paikaltani sotureiden pesässä. Oli vielä hämärää, ja suurin osa pesätovereistani oli yhä hautautuneina syvälle omiin vuoteisiinsa. Olisin halunnut sulkea silmäni uudestaan ja nukahtaa, mutta tiesin, ettei se kannattanut. Nyt kun olin hereillä, voisin yhtä hyvin nousta ylös ja suorittaa tavanomaiset aamutoimet, joihin minulta kului yleensä tarpeettoman pitkän aikaa. Kun Utusielu ei ollut enää potkimassa minua ylös aamutuimaan, herääminen venyi joka kerta aina vain pidemmälle aamupäivään. Toisin sanoen soturiksi ylennyttyäni olin laiskistunut.
Pesin turkkini perinpohjaisesti, koska minulla oli hyvin aikaa. Sen jälkeen siirryin aukiolle, joka ei vastoin odotuksiani ollutkaan aivan tyhjä, niin kuin olin luullut. Muutama kissa istui leirin reunalla ja näykki väsyneesti aamupalaa. Olin itsekin aikeissa suunnata tuoresaaliskasalle tonkimaan jotakin täytettä tyhjään vatsaani, kun huomasin Hillasielun istuskelemassa yksin vähän matkan päässä. Sisälläni läikähti lämmin tunne katsoessani häntä ja lähdin tassuttelemaan tuota kohti.
”Etkö sinäkään saanut unta?” naukaisin keskeyttäen soturin aamutoimet. Pieni, valkea kolli nosti yllättyneenä katseensa minuun. Hän ei ollut tainnut kuulla tuloani.
Hillasielu pudisti päätään. ”Tykkään nousta aikaisin”, hän sanoi ja nuolaisi vielä lopuksi rintaansa. Sitten hän keskittyi katsomaan minua silmiin. Liikahdin paikallani hieman hermostuneesti. En pitänyt suorasta katsekontaktista, en edes Korppitassun kanssa, vaikka olimmekin hyvin läheiset, mutta olin joutunut totuttelemaan siihen, sillä olisi ollut outoa, jos olisin tuijotellut vain varpaitani koko keskustelun ajan.
”Hei kuule, jos sinulla ei ole nyt mitään erityistä, ajattelin, että haluaisitko kenties lähteä seurakseni kävelylle”, Hillasielu ehdotti täysin odottamatta. Räpyttelin silmiäni hämilläni.
”Ai nytkö?”
”Niin, nyt. Minun pitää mennä partioon iltapäivällä, mutta juuri nyt olen vapaana.” Puhuessaan hänen kasvoilleen oli piirtynyt aavistuksen huvittunut hymy. Mietin, mahtoiko häntä huvittaa se, miten yllättyneen kuuloinen olin kysyessäni asiasta, vai se, että tuijotin häntä kuin tyhmä.
”No siis, kyllä se käy…” vastasin hieman takellellen. Ässäni suhisi tavallistakin voimakkaammin, mikä sai minut nolostumaan, mutta Hillasielu ei onneksi tuntunut välittävän siitä.
Seurasin kollia ulos leiristä. Metsässä oli rauhallista tähän aikaan aamusta, ja hiljaisuus oli rikkumaton. Kuljin Hillasielun vierellä. Aluksi olin vaistomaisesti jättäytynyt vähän hänen taakseen, kuten olin tehnyt oppilaana Utusielun kanssa lähtiessämme harjoituksiin, kunnes olin havahtunut ja tajunnut, miten typerää oli tassutella Hillasielun perässä. Me olimme nyt tasavertaiset, molemmat soturikoulutuksensa käyneitä nuoria kissoja, eikä kummallakaan ollut tarvetta nöyristellä toisen edessä.
Mieleeni nousi paljon muistoja kävellessämme sekametsän läpi aina metsän reunalle, josta alkoi nummi. Olin mennyt monet kerrat tästä entisen mestarini Utusielun kanssa harjoituksiin, ja nyt tuntui oudolta tehdä niin ilman häntä. En ollut kai vain vielä sisäistänyt uutta asemaani soturina, vaikka nimittäjäisistä oli jo melkein seitsemän päivää.
”Juostaanko kilpaa?” Hillasielu kysyi yhtäkkiä. Käännyin katsomaan häneen ja näin, kuinka hänen silmänsä hehkuivat valkenevassa aamussa. Virnistin.
”Mikä ettei.”
En ehtinyt valmistautua lähtöön, kun Hillasielu yllättäen ampaisi matkaan. Jouduin juoksemaan tosissani pysyäkseni hänen perässään. Hän oli tosi nopea – tai sitten minä olin vain toivottoman hidas. Kilpa päättyi siihen, kun menetin tahdin askelluksestani ja kompastuin omiin jalkoihini ja kaaduin maahan nenälleni. Hillasielu jarrutti edelläni ja kääntyi katsomaan, kuinka minun oli käynyt.
”Sattuiko?”
Ravistin päätäni ja kompuroin itseni takaisin jalkojeni päälle. ”Ei. Olen ihan kunnossa.”
Otin askeleen hänen suuntaansa, mutta samassa viiltävä kipu lävisti jalkani ja oli kuin se olisi ollut tulessa. Ähkäisin tuskastuneena ja lysähdin alas istumaan. Hillasielu hölkkäsi luokseni.
”Ai jai, ei hyvältä näytä. Sinun pitäisi käydä näyttämässä sitä Liljatuulelle”, hän sanoi samalla kun tutki kipeää jalkaani. Purin huulta. Tiesin hänen olevan oikeassa. Jos heittäytyisin yhtä jääräpäiseksi kuin Korppitassu, enkä menisi heti käymään parantajan luona, saattaisin joutua viettämään monta päivää vuoteessa.
Hillasielu auttoi minut takaisin leiriin. Matka oli sujunut tuskallisen hitaasti, ja olin joutunut välillä pysähtymään lepäämään, mutta viimein saavuimme leiriin vievän piikkihernetunnelin luo. Juuri sopivasti Hallavarjo sattui astumaan ulos Korppitassun kanssa, kun yritimme päästä tunneliin. Hillasielu heilautti häntäänsä tervehdykseksi Hallavarjolle, joka vastasi tälle nyökkäyttämällä vähän päätään. Korppitassu katsoi minua kulmat kurtussa, kun kinkkasin hänen ohitseen Hillasielusta tukea ottaen. Väläytin ystävälleni heikon hymyn, mutta en ollut varma, ehtikö hän nähdä sitä, koska joutui juoksemaan Hallavarjon kiinni.
Parantajan pesällä Liljatuuli käski minut makuulteni sammalille. Hän tunnusteli käpälääni ja yritti löytää jotain hälyttävää, mutta totesi lopulta, että kyseli oli vain pikku nyrjähdyksestä, joka paranisi itsestään levon kanssa. Viettäisin kuulemma ainakin tämän yön täällä hänen tarkkailtavanaan.
”Tuon sinulle myöhemmin ruokaa”, Hillasielu lupasi ennen kuin poistui aukiolle, jossa lähdössä oleva iltapäivän partio odotti häntä.
Sain olla omien ajatusteni kanssa jonkin aikaa, kunnes seuraava vierailija törmäsi sisään. Tosin tämä vierailija ei ollut tainnut tulla katsomaan juuri minua.
”Hei, Liljatuuli!” Vadelmapennun iloinen ääni sanoi pesän suulta. Kuulin Liljatuulen vastaavan hänelle jostain yrttivarastonsa uumenista. Pieni, vaaleanruskea pentu tepasteli peremmälle ja huomasi sitten minut. Hän kallisti päätään ja tuli lähemmäksi.
”Hei sinullekin, Hiilihammas. Miksi sinä olet täällä?” Vadelmapennun äänestä kuului ihmetys.
”Loukkasin jalkani, kun olin aamulla juoksemassa nummilla”, vastasin hymyillen vähäsen. Pentu räpäytti silmiään sen näköisenä, että vaikutti ymmärtävän yskän.
”Entä mitä sinä teet täällä?” kysyin osittain siksi, että minua oikeasti kiinnosti tietää, millä asialla kolli liikkui täällä, ja osittain siksi, ettei minulla ollut muutakaan seuraa, enkä halunnut jäädä taas yksin.
//Vadelma? Korppikin voi jatkaa. c:
//792 sanaa
