Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Aamuhämärä oli väistymässä nousevan auringon tieltä. Leirissä oli yhä hiljaista, ja olisin mielihyvin jatkanut uniani vielä kotvan pidempään. Tiesin kuitenkin luvanneeni viedä Nokkostassun harjoittelemaan heti aamusta ennen kuin tulisi liian kuuma tehdä yhtään mitään. Niinpä kömmin ulos vuoteestani ja nuolaisin pariin kertaan rintaani väsyneenä.
Katsellessa ympärilleni huomasin että muutama muukin nukkumapaikka oli tyhjä omani lisäksi. Arvelin heidän olevan Minttuliekin määräämässä aamupartiossa. Yksi tyhjillään olevista makuusijoista kuului Iltakaiulle. Pari auringonnousua taaksepäin olin ollut yksin kävelemässä joella, kun olin törmännyt kolliin sattumalta ja päätynyt kulkemaan hänen kanssaan yhtä matkaa leiriin. Käymämme keskustelu oli muuttunut loppua kohden hyvin syvälliseksi ja henkilökohtaiseksi, vaikka en tarkalleen muistanutkaan, mihin se oli päättynyt. Varmaankin siihen kun olimme päässeet takaisin leiriin ja suunnanneet kumpikin nukkumaan oudon yön jälkeen.
Istahdin soturien pesän edustalle selvittämään unien jäljiltä sekaista turkkiani. Korvani heikahti taaksepäin pensaasta kuuluvan rapinan suuntaan. Hetkeä myöhemmin päänsä pesästä ulos työnsi Korppisiipi, jonka vaaleanvihreät silmät olivat väsymyksestä sameat. Naaras haukotteli leveästi ja tassutti sitten kokonaan ulos pensaan oksien alta. Katsahdin häneen hiukan huvittuneena.
”Näytät siltä kuin mäyrä olisi istunut päälläsi koko yön”, tokaisin kiusoittelevasti ystävälleni, jonka katse terävöityi siinä samassa. Hän läpsäisi hännällään korvalleni, mutta isku ei ollut kova. Soturittarenkin kurkusta kantautui pehmeä hyrinä.
”Samaa voisi sanoa sinusta.” Korppisiipi asettui istumaan viereeni, taivutti itseään hieman ja rupesi pesemään sotkuista kylkeään. Olimme ennenkin peseytyneet samaan aikaan, aivan niin kuin ystävien saattoikin odottaa tekevän. Nyt tilanne tuntui minusta jotenkin kiusalliselta.
Rykäisin vähän ja ryhdistäydyin. ”Miksi sinä olet näin aikaisin hereillä?” kysyin tavallista möreämmällä äänellä. Korppisiipi katsoi minuun toista kulmaansa kohottaen.
”Onko sinulla kurkku kipeä? Kuulostat kamalalta”, hän naukaisi viikset väristen ja jatkoi sitten turkkinsa sukimista. Hetken kuluttua hän kuitenkin vastasi kysymykseeni: ”Vien Vadelmatassun harjoituksiin. Aurinkohuipun jälkeen on varmasti jo niin kuuma, että kukin hikoilee itsensä ulos turkistaan.”
Käpäliäni kirpisteli innostuksesta. ”Minäkin olen menossa Nokkostassun kanssa harjoituksiin. Mitä jos pidettäisiin heille yhteisharjoitukset?” Yritin estää ääntäni nousemasta liian kimeäksi, sillä en halunnut kuulostaa innokkaalta pikkupennulta.
Korppisiipi kohautti lapojaan. ”En näe sille mitään estettä. Pidetään vain”, hän vastasi hymähtäen ja nuolaisi sitten kertaan rintakarvojaan. ”Haenko minä heidät?”
”Älä suotta. Olin muutenkin menossa herättämään Nokkostassua, joten eiköhän hän voi potkia lähtiessään Vadelmatassunkin jalkeille”, naukaisin vitsailevasti ja lähdin sitten löntystämään kohti oppilaiden pesää mielessäni tulevat yhteisharjoitukset. Olin asiasta varmasti enemmän innoissani kuin mukaan lähtevät oppilaat yhteensä.
Työnsin pääni pensaan läpi ja etsin katseellani Nokkostassun ruskeanvalkoista turkkia. ”Nokkostassu!” sihahdin hiljaa. Näin yhdeltä sammalvuoteelta nousevan pään. Nokkostassun keltavihreät silmät kiiluivat kelmeässä valossa.
Naaras nousi ylös ja luisui vuoteenreunansa yli. Hän tepsutti luokseni turkki sekaisena mutta hänen silmissään oli terävä ja valpas katse. ”Herättäisitkö myös Vadelmatassun? Minä ja Korppisiipi pidämme teille tänään yhteisharjoitukset”, supatin nopeasti, ja oppilas nyökkäsi ja hävisi hetkeksi pesän hämärään lähtiessään herättämään vaaleanruskeaa kollioppilasta. Vasta kun kuulin Vadelmatassun ärtyneen sihahduksen, vedin pääni pois pensaasta ja hölkytin takaisin Korppisiiven luokse, joka oli sillä välin ehtinyt laittamaan turkkinsa kuntoon.
”He ovat tulossa”, sanoin hänelle, eikä mennyt kauaakaan kun pesästä tömisteli ulos kaksi väsyneen näköistä oppilasta. Pidättelin huvittunutta kehräystä antaessani hännälläni merkin lähteä liikkeelle.
Metsä tuntui kuhisevan elämää tähän aikaan aamusta. Lähes jokaisesta ohittamastamme puskasta kuului houkuttelevaa pikkueläinten rapinaa, mutta työnsin syrjään ajatukset niiden perään lähtemisestä ja keskityin harjoituspartion johtamiseen. Olin johdattamassa meitä harjoituspaikalle, joka sijaitsi syvemmällä metsässä. Se oli monttu pienellä aukiolla; siinä kelpaisi kyllä oppilaiden sparrata.
Jäimme Korppisiiven kanssa montun reunalle oppilaiden laskeutuessa hissun kissun montun pohjalle. Vadelmatassu pörhisteli innostuneena karvojaan, ja Nokkostassu oli kääntänyt kasvonsa meihin päin ilmeisesti uusia ohjeita odottaen. Vilkaisin Korppisiipeen merkiksi tuolle aloittaa.
”Tänään harjoittelemme puolustautumista. Ensiksi Nokkostassu hyökkää ja Vadelmatassu puolustautuu – sitten jälkeen toisinpäin.” Korppisiiven ääni oli vakaa ja ihailtavan kypsän kuuloinen, kun hän ohjeisti nuoria kissoja montun reunalta. Hän istui ruohikolla ryhdikkäänä, häntä etukäpälien ympäri kietaistuna. Kohensin hieman omaa asentoani: en halunnut näyttää laiskalta tai epäasialliselta oppilaani silmissä.
”Mutta muistakaa lämmitellä ensin”, kuulin Korppisiiven sanovan havahtuessani ajatuksistani. ”Kaksi kierrosta molemmille.”
Oppilaat nyökkäsivät ja ryhtyivät juoksemaan monttua ympäri hännät perässä hulmuten. Vadelmatassu oli selvästi pesätoveriaan nopeampi. Nuori kolli pinkoi naaraan edellä kuin tuulispää, kurottaen joka harppauksella pidemmälle etukäpälillään. Nokkostassu sinnitteli perässä, mutta en voinut kuin vain ihailla naaraan sitkeyttä. Hän ei antanut Vadelmatassun hurjan vauhdin vaikuttaa omaan suoritukseensa tai alkanut hätiköimään. »Minun täytyy viedä hänet joskus nummelle juoksemaan. Nopeus ei ole aina valttia, mutta siitä voi olla hyötyä täpärän paikan tullen.»
Kun kaksikko oli saanut lihaksensa lämpiämään, harjoitukset voivat alkaa. Nokkostassu hyökkäsi ensin. Panin merkille hänen liikkeidensä taituruuden ja varmuuden, kun hän iski Vadelmatassun heikohkon puolustuksen läpi ja kaatoi tämän maahan.
Vaaleanruskea kolli kömpi takaisin jaloilleen hiekkaa syljeskellen, kun Nokkostassu astui pois hänen tieltään. ”Ihan epäreilua!” hän marmatti ja kääntyi katsomaan mestariinsa vaaleanvihreät silmät ärtyneesti kipinöiden. ”Nokkostassu on paljon parempi tässä, koska on vanhempi!”
Korppisiipi vaiensi hänet hännän heilautuksella. ”Ei teillä niin paljon ikäeroa ole”, hän sanoi viiksiään värisyttäen, ”mutta ehkä sinun pitäisi keskittyä enemmän koulutukseesi, niin saattaisit myös oppia jotakin.”
Vadelmatassu käännähti takaisin pesätoverinsa puoleen puoliääneen jotakin nuristen. Nokkostassu vilkaisi minua montun pohjalta; vilautin hänelle hyväksyvän hymyn.
Harjoitukset jatkuivat normaalisti. Nokkostassu ja Vadelmatassu vaihtoivat vuoroja pariin kertaan, ja loppujen lopuksi me molemmat Korppisiiven kanssa pystyimme sanomaan olevamme tyytyväisiä tämän päivän tuloksiin. Vadelmatassukin oli saanut korjattua puolustustaan niin ettei Nokkostassu päässyt yllättämään häntä enää.
Oli jo aurinkohuippu, kun olimme kotimatkalla. Oppilaat loikkivat edellä metsän hajuja haistellen, sillä olimme antaneet heille paluumatkalle tehtäväksi tunnistaa niin monta eri saaliseläimen tuoksua kuin he vain kykenivät nimeämään. Tassutin Korppisiiven vierellä. Tunsin lämpimän kohdan siinä, jossa turkkimme osuivat toisiinsa. Korvannipukoitani kuumotti.
”Onko sinulla mitään, kun pääsemme leiriin?” kysyin yllättäen itsenikin. Korppisiipi nytkäytti korviaan, mutta ei irrottanut katsettaan edellä poukkoilevista oppilaista.
”Ei taida olla”, hän vastasi. ”Miksi kysyt?”
”Ajattelin vain, jos haluaisit lähteä kanssani kävelylle”, ehdotin varovaiseen ääneen. Korppisiipi katsahti minuun epäuskoisesti.
”Näin kuumalla? Onko sinulla mehiläisiä päässäsi?” hän sihahti jokseenkin järkyttyneen kuuloisena. Minua alkoi saman tien nolottaa, mutta pyrin parhaani mukaan pelastamaan tilanteen.
”Niin, mutta jos kulkisimme metsässä varjoissa pysytellen, siitä ei olisi ongelmaa. Sitä paitsi, Lauhalaukka on opettanut minua uimaan, joten nyt kun osaan alkeet, niin voisin opettaa sinuakin.” Katsoin Korppisiipeen toiveikkaana. Naaraan ilme ei sulanut. Tunsin pienen pettymyksen vihlaisevan sydäntäni, kun soturi kohautti vain lapojaan ja murahti: ”Katsotaan.” Mieleeni hiipi epämukava tunne siitä, ettei naaras ehkä tuntenutkaan samoin minua kohtaan kuin minä tunsin häntä. Millaisen pellen olinkaan itsestäni tehnyt hänen silmissään.
Leiriin palatessamme annoin Nokkostassulle luvan mennä syömään ja lepäämään. Vadelmatassun Korppisiipi laittoi viemään ensin tuoresaalista Kirsikkakuonolle, ennen kuin tämä itse pääsisi syömään.
Olin jo aikeissa laahustaa soturien pesälle surkuttelemaan huonoa onneani, kun tunsikin yllättäen jonkun laskevan häntänsä lavoilleni. Katsahdin Korppisiipeen hieman hämilläni.
”Emmekö olekaan menossa?” Naaraan silmät pilkehtivät ilkikurisesti. Tunsin sydämeni alkavan lepattaa rinnassani.
Astelimme rinta rinnan metsässä, jonne siivilöityi kirkasta auringonvaloa oksiston läpi. Olimme jo ylittäneet molemmat joet, jotka olivat matkan varrella Kuolonklaanin rajalle. Aioimme koukata sen kautta nummelle ja uimapaikalle, koska siten pysyisimme pitempään suojassa porottavalta auringolta.
Tuuli kuljetti nenääni hajua Kuolonklaanin reviiriltä. Tunsin niskakarvojeni pörhistyvän, kun sieraimeni täytti Kuolonklaanin kissojen löyhkä. Pahaan hajuun sekoittui kumminkin myös jotain muuta. Korppisiipi vilkaisi minuun hännänpää hermostuneesti nytkyen. Annoin hänelle korvillani merkin seurata.
Hiivimme lähemmäksi Kuolonklaanin rajaa ja jäimme kyyristelemään läheiseen saniaispusikkoon. Askelten töminä tuli lähemmäksi, mutta pysytteli tarpeeksi etäällä hajumerkeistä. Kissoja kuulosti oli vain kaksi, joten kyseessä tuskin oli rajapartio, joka oli tulossa jättämään tuoreet hajumerkkinsä.
”Ruostekukka, olet viimeisimmilläsi! Sinun pitäisi jo palata pentutarhaan.” Ääni kuului suurelle punaruskealle kollille, joka asteli hetkeä myöhemmin näkyviin puun takaa ruosteenruskean naaraskissan kanssa. Naaraan maha pullisteli pennuista ja se heilui puolelta toiselle hänen marssiessaan jääräpäisen määrätietoisesti eteenpäin.
”Älä jaksa aina hössöttää, Kalmakuu. Olen minä ennenkin pentuja kantanut. Tämä ei eroa aiemmista kerroista millään tavalla”, naaras tiuskahti kollille, jonka oletin olevan tämän kumppani. Kalmakuun olivat huolestuneen ymmyrkäiset.
”Mutta Hehkuaskelhan sanoi, että tällä kertaa pentuja saattaa syntyä useampi kuin yksi”, Kuolonklaanin soturi intti itsepintaisesti. ”Jos vaikka kaadut tai joudut tappeluun, pennuille ja sinulle voi käydä pahasti.”
Ruostekukka pyöritteli silmiään mutta huokaisi sitten luovuttaneena. ”Hyvä on. Palataan leiriin, jos se saa sinut hiljenemään edes hetkeksi.”
Katselimme saniaispuskan suojista, miten kaksikko teki käännöksen ja katosi lopulta syvemmälle reviirilleen puiden sekaan. Vaihdoin Korppisiiven kanssa huvittuneita katseita. Samaan aikaan en voinut olla miettimättä, olisimmeko me voineet olla tuossa tilassa joskus. Kuvittelin itseni hössöttämään Korppisiivelle pennuista, joiden pitäisi syntyä pian. Ja sitten kun ne syntyisivät, näkisin kauniit tyttäreni ja poikani. Minusta se oli vaalimisen arvoinen haave.
//1331 sanaa
