Harhatassu
Kirjoittaja: Ravn
Salviakatse oli luvannut minulle tänään vapaapäivän. Vaikka auringon kullankeltainen kehrä lipui jo korkealla taivaalla, minä makasin yhä liikkumatta pehmeällä sammalpedilläni ja venyttelin raukeasti raajojani. Pesän katon muodostavien oksien lomasta siivilöityi muutama säde kelmeää päivänvaloa, mutta muuten pensaiden alla oli miellyttävän hämärää ja ennen kaikkea hiljaista. Ainoat äänet olivat lehtien hiljainen kahina vienossa tuulessa sekä pääaukiolta kantautuva tasainen puheensorina. Toisinaan olin kuulevinani jonkin linnun livertävän yhdessä monista Eloklaanin leiriä ympäröivistä puista.
Suurimman osan ajasta pidin silmäni tiukasti kiinni ja yritin keskittyä kuuntelemaan, mitä ympärilläni tapahtui. Ajatukseni kuitenkin harhailivat, eikä keskittymisestä oikein tullut mitään. Siitä päivästä lähtien, kun Leimutassu oli yhteisharjoitusten ohessa kertonut tavanneensa unissaan muinaisen klaanin parantajan, olin huomannut pohdiskelevani parantajaoppilaan kertomusta ja vanhoja klaaneja päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän. Minua kiehtoi tieto siitä, etteivät Eloklaani ja Kuolonklaani olleet syntyneet tyhjästä. Ennen niitä oli ollut olemassa muita klaaneja, joihin kuuluneet kissat olivat eläneet samalla tavalla ja samojen lakien mukaan kuin minä ja muut eloklaanilaiset nyt. Elämäntapamme ei ollut erityinen, vaalimme vain perinteitä.
Minä halusin löytää nuo muinaiset kissat. Tai tarkkaan ottaen alueen, jota vanhat klaanit olivat aikoinaan asuttaneet, sillä en uskonut minulla olevan kykyä puhua vainajille. Se oli Tähtiklaanin parantajille suoma lahja. Tunsin pienen kateuden piston rinnassani, mutta koetin tukahduttaa sen ajattelemalla, miten upeaa olisi jonakin päivänä samota samaisia metsäpolkuja ja nummia, joita esi-isämme olivat eläessään kulkeneet. Tai eloklaanilaisten ja kuolonklaanilaisten esi-isät, minun jo kauan sitten kuolleet sukulaiseni olivat tuskin olleet missään tekemisissä klaanikissojen kanssa. Tokkopa he olivat edes olleet tietoisia klaanien olemassaolosta, minkä ajatteleminen sai mieleni mustumaan.
Kun vihdoin ja viimein työnnyin oppilaiden pesän pensaiden välistä pääaukiolle, leiri näytti tyhjältä. Iltapäivän partiot olivat varmaankin juuri lähteneet ja aukiolla oleskeli vain muutama eloklaanilainen, joista suurin osa joko vaihtoi kieliä tai keskusteli muuten vain niitä näitä. Tuoresaaliskasalla ei näkynyt ketään, joten ravasin nopein askelin noukkimaan itselleni pienen ruskeaturkkisen peltomyyrän ja palasin se leuoissani takaisin oppilaiden pesän läheisyyteen. Vatsani ei kurninut, mutta Salviakatse oli kehottanut minua syömään joka päivä tuntui se sitten tarpeelliselta tai ei. Näykkiessäni aavistuksen vastahakoisesti paloja myyrästä katseeni osui Litteäkiveen, jonka alla sijaitsi Mesitähden pesä. Mieleeni muistui ajatus, että joko päällikkö tai Liljatuuli osaisi varmasti kertoa minulle jotakin vanhoista klaaneista. Ehkä jopa sen, missä ne olivat aikoinaan majailleet. Jonakin päivänä minun täytyisi vielä pistäytyä Mesitähden puheilla, sillä en uskonut saavani nukutuksi kunnolla ennen kuin joku antaisi vastauksia mieltäni askarruttaviin kysymyksiin. Tänään ei kuitenkaan olisi sen aika. Huokaisin syvään ja painoin kuononi uudelleen kiinni myyrään.
// 395 sanaa
