Varputassu
Kirjoittaja: Saaga
Sisareni oli juuri kompastunut minuun mutta ei minua haitannut. Pudistin päätäni naaraan pahoitteluille.
“Ei haittaa”, naukaisin ja hymyilin sisarelleni. Hän näytti tyytyväiseltä, etten ollut vihainen ja istahti viereeni.
“Miten sinulla menee?” hän kysyi.
“Ihan mukavasti”, sanoin ja haukkasin palan saaliistani. Työnsin sitä hieman kohti Korpitassua, josko hänkin haluaisi syödä mutta naaras kieltäytyi.
“Minulla menee mahtavasti. Olin harjoituksissa ja sain paljon saalista! Sain syödäkseni jo ennen kuin sinä tulit leiriin omasta partiostasi”, Korpitassu naukui. Nyökkäilin tälle. Mukava, jos hänellä meni todella hyvin, koska minulla ei mennyt. Painajaiseni pyörivät edelleen joka yö uudelleen ja uudelleen päässäni. En vieläkään pystynyt tai uskaltanut kertoa niistä kellekään. Muut vain luulisivat minun tulleen hulluksi.
“Varputassu, Korpitassu?” Leimusilmän ääni oli täynnä surua ja se sai minut heti hätääntymään. Pomppasin jaloilleni.
“Mitä nyt?” Korpitassu kysyi ja nousi myös. Sydämeni tykytti niin, että tunsin sen korvissani asti. Jotenkin tiesin, että jokin oli pahasti vialla.
“Kyse on Lehtomyrskystä”, Leimusilmä puuskahti. En kuullut enää mitään. Pelko ja suru kasaantuivat sisälläni. Ryntäsin parantajien pesään mutta matkalla törmäsin joukkoon kissoja, jotka kantoivat emoni ruumista ulos. Tunsin kuinka koko kehoni tärisi ja kyyneleet valuivat poskilleni. Isä käveli minua vastaan. Katsoin häntä lasittuinein silmin ja käännyin hitaasti takaisin aukiota kohti. Kurkkuani kuristi ja tuntui, että olin veden alla. Kaikki tapahtui niin hitaasti. Se, kun kävelin emon ruumiin luo ja se, kun Korpitassu tuli siihen myös. Lyyhistyin ruumiin ääreen ja itkin. En tiennyt mitä ympärilläni tapahtui, koska korvissani tykytti niin kovaa etten kuullut mitään. Näin vain kuinka Korpitassu ja Kuusihäntä surivat. Tungin kuononi Lehtomyrskyn turkkiin. En ikinä lähtisi hänen luotaan. En ikinä. Kuuloni alkoi pikku hiljaa palautua ja kuulin nyt Kuusihännän itkuisen valituksen ja Korpitassun hiljaisen itkun. Sisar painautui minua vasten. En pystynyt liikkumaan. Olisin muuten silittänyt naarasta mutta en pystynyt. Käpäläni eivät vain totelleet. Suljin taas silmäni ja surin. En voinut ymmärtää tätä. Emo oli kuollut. Minulla ei enää ollut emoa. Rakas Lehtomyrskyni oli kuollut. Minun oma emoni. Hän ei enää ikinä kävelisi minua vastaan leirissä tai juttelisi tai kysyisi miten minulla menee. Hän ei ikinä enää hengittäisi, ei söisi, ei saalistaisi, ei hoitaisi pentujaan. Oliko hän muuten ehtinyt synnyttää? Katsoin hitaasti ylös ruumiista ja koitin miettiä keltä kysyä olivatko pennut kunnossa mutta en nähnyt ketään sumuisten silmieni takaa. Painoin pääni takaisin alas ja jäin siihen miettimään, mitä emo ei enää koskaan tekisi.
//Korpi?
