Helletassu
Kirjoittaja: Aura
“Helletassu, yritä vain uudelleen”, Varjoliekki ohjeisti rauhallisesti, mutta nuoren oppilaan kurkusta kumpusi pieni murina. Vaanimisasennon harjoittelu oli ihan hiirenaivoista! Ei klaanin mahtavimman taistelijan tarvitsisi taitaa saalistamista.
“Tämä on ihan tylsää. Minä haluan taistella! Niinkuin hienot soturit. Haluan jo päästä rökittämään kuolonklaanilaiset”, Helletassu valitti ja huitoi etutassuillaan ilmaa. Kuvitelmissaan oppilas taisteli Henkäystähteä, Kuolonklaanin pelättyä päällikköä vastaan. Mutta Helletassu ei harmaaturkkista kollia pelännyt. Hänestä tulisi voittamaton!
“Soturit eivät vuodata verta turhanpäiten. Me keskitymme nyt harjoittelemaan saalistamista. Eloklaani tarvitsee nyt saalistustaitoisia kissoja. Muistatko vielä mitä sinun piti tehdä?” kollikissa naukaisi tyynesti. Helletassu avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta Varjoliekki huiskautti häntäänsä ja kolli sulki suunsa. Oliko oppilaana oikeasti näin tylsää? Missä kaikki hurjat seikkailut olivat? Ehkä he etsisivät niitä Pörriäispennun kanssa itse, kunhan hänen ystävänsä saisi oppilasnimen. Helletassun käpälät hakivat kömpelösti paikkaansa ja hän yritti muistella Varjoliekin antamia ohjeita. Häntä ylös, etukäpälät kropan alle, takajalat hieman erilleen.. Vai? Kun Helletassu yritti ottaa muutaman askeleen, hän kompastui.
“Äh, ei tämä onnistu! Tämä on ihan hiirenaivoista touhua!” “Oikeasti, minä olen niin paljon parempi taistelija. Miksi käyttää minun taitojani johonkin tällaiseen, kun olisin paljon parempi taistelemisessa?” Helletassu sähisi silminnähden turhautuneena ja tuijotti Varjoliekkiä haastavana. Kylmä pakkanen pureutui helposti Helletassun lyhyen turkin läpi hänen kroppaansa. Vaanimisasennon nyhjääminen oli ihan yhtä tyhjän kanssa, kun kylmä ilma teki hänen jäsenistään kankeat. Olisi niin paljon helpompaa, jos hän voisi taistella ja täten pysyä koko ajan liikkeessä. Mutta nyt hän sai nysvätä jotain turhanpäivästä vaanimista.
“Eloklaani on täynnä sotureita! He voivat hoitaa saalistamisen ja minä voin keskittyä puolustamaan Eloklaania. Katso, näin!” Helletassu ulvaisi ja paljasti kyntensä. Sen jälkeen hän taisteli kuvitteellista vihollista vastaan ja huitoi taas ympäriinsä. Ehkä Varjoliekki ei vielä ollut huomannut hänen potentiaaliaan! Mutta Helletassu oli päättänyt, että hän ei jäisi keneltäkään huomaamatta. Varjoliekki olisi ihan todellinen hiirenaivo, jos ei huomaisi kuinka HÄN oli tuleva päällikkö.
“Sitä paitsi, kun minusta tulee päällikkö, perun kaikki saalistusharjoitukset! Tai siis, en kaikilta. Mutta sellaisilta ketkä osaa taistella”, Helletassu huokaisi. Pörriäispentu oli taatusti koko maailman ainoa kissa kuka ymmärsi häntä tässä asiassa. Varjoliekin kasvoilla läikähti hieman huvittunut ilme. “Sitä ennen sinun pitäisi päästä soturiksi asti ja sinne ei pääse ilman saalistusharjoituksia.”
Helletassu huokaisi uudelleen, tällä kertaa entistä teatraalisemmin. Ehkä hän sitten harjoittelisi tämän yhden kerran. Mutta oikeasti, tämä jäisi viimeiseksi! “No hyvä on”, Helletassu mutisi ja räpäytti silmiään. “Mutta tämän olisi parasta onnistua. Tai siis, tietenkin se onnistuu. Olen paras! Mutta en nyt vain jaksa käyttää parhauttani tässä asiassa.” Sen sanottuaan Helletassu laskeutui taas vaanimisasennolta vaikuttavaan asentoon.
“Laskeudu vain alemmaksi. Älä anna häntäsi laahata maata”, Varjoliekki ohjeisti oppilastaan. Helletassu yritti korjata asentoaan, mutta unohti ohjeista puolet matkan varrella. Äh, tämä oli niin tylsää!
