Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Katsoin hymyillen pentua, joka vaati minua opettamaan tälle taisteluliikkeitä. Tyrskypentu oli hädin tuskin puolen kuun ikäinen, ja tuolta löytyi kolmen pennun verran tarmoa.
”Ei sinun ikäistesi pentujen tarvitse vielä osata taistella”, totesin rauhallisella äänellä samalla, kun johdatin Tyrskypennun leirin toiselta laidalta pentutarhan edustalle. Kolli näytti pettyneeltä.
”Entä jos minä tahdon? Ihan todella!” Tyrskypentu huudahti ja katsoi minua vakavana silmiin. Pudistin päätäni.
”Tasapainosi ja liikkumiskykysi ovat vielä kehittymässä, Tyrskypentu. Vaikka yrittäisinkin opettaa sinua, et pystyisi tekemään liikkeitä oikein”, sanoin ja kumarruin tummanruskean kollin tasolle. Tyrskypennun pieni häntä piiskasi ilmaa.
”Lupaan opettaa sinua, kun olet vanhempi”, sanoin ja kosketin kuonollani pienokaisen otsaa. Tyrskypentu perääntyi ja katsoi minua pettyneenä.
”Korppisiipi varmasti odottaa sinua”, sanoin ja käännyin karhunvatukkapensaan puoleen. Tyrskypentu sanoi jotakin mistä en saanut selvää, ja pentu tallusteli pensaan alle sen sisäänkäynnistä. Mielessäni toivoin, etten ollut liian ankara pennulle. Korvaisin tämän varmasti vielä sitten, kun Tyrskypentu olisi tarpeeksi vanha.
”Hei, Mesitähti!” tuttu huudahdus kuului piikkihernetunnelin läheisyydestä. Aurinkokajo oli juuri saapunut partion mukana leiriin. Naaras katsoi minua lempeästi hymyillen samalla, kun ravasi minua kohti. Katseeni osui naaraan takana seisovaan Minttuliekkiin. Varapäällikkö oli jäänyt keskustelemaan Kauristassun kanssa.
Kun Aurinkokajo saavutti minut, pakotin katseeni pois punaruskeasta Minttuliekistä ja kohdistin sen kumppaniini. Yritin hymyillä, mutta se tuntui väkinäiseltä. Aurinkokajo katsoi minua silmiään räpytellen.
”Vietitkö sinä aikaa Tyrskypennun kanssa?” soturi kysyi heleällä äänellään. Tyydyin vastaamaan vain nyökäten. Soturittaren katse karkasi takanani olevalle pentutarhalle.
”Voi kuinka ikävöin pentutarhalla olemista!” naaraan lausahdus sai minut säpsähtämään. Tahtoiko Aurinkokajo lisää pentuja, vai mistä moinen toteamus? Eloklaanilla meni tällä hetkellä varsin hyvin. Sotureita oli tarpeeksi, ja alkuaikojen ongelmat olivat kadonneet. Enää sotureiden ei pitänyt osallistua partioihin montaa kertaa päivässä, vaan kaikilla oli ihan kivasti vapaa-aikaa. Eri-ikäisiä oppilaita oli ihan mukavasti, eikä pentutarhakaan ollut tyhjillään. Kaikki tuntui olevan hyvin, ja minullekin riittivät jo olemassa olevat jälkeläiseni. En kaivannut elämääni uusia omia pentuja.
”Voithan sinä käydä tervehtimässä Korppisiipeä ja pentuja”, sanoin ja vilkaisin pentutarhan suuntaan. Aurinkokajo hymyili.
”Taidankin tehdä niin. Nähdään taas”, soturi virnisti ja puski hellästi kuonollaan lapaani kävellessään ohitseni. Katsoin, kuinka sinikilpikonnakuvioinen naaras katosi karhunvatukkapensaikon oksien alle, jonne Tyrskypentu oli hetki sitten mennyt.
Jäin hetkeksi istumaan aloilleni. Taivas oli paksujen pilvien peitossa, ja sää oli melko ankea. Onnekseni eloklaanilaiset eivät tuntuneet välittävän synkästä säästä. Kissat keskustelivat rennosti toistensa kanssa ja vaihtoivat päivän kuulumisia. Miltei jokaisen kasvoilla oli hymy, ja se sai myös minut hymyilemään.
Hetken istuskelun jälkeen huomasin, miten väsymys valtasi minut taas. Haukottelin lyhyen ajan sisällä kolme kertaa. Viimeisen haukottelun päätteeksi päätin, että nyt olisi aika mennä lepäämään. Kävelin leirin keskustassa sijaitsevan Litteäkiven luokse ja sen alla olevaan pesääni. Asetuin vuoteelleni hyvään makuuasentoon. Kului vain pienen pieni hetki, kun vajosin jo uneen.
// 430 sanaa
