Muurahaispentu
Kirjoittaja: Soturikissa
Hmm… Korpikaste, hän oli kertomassa minulle Pimeyden metsästä. Pitäisikö minun suhtautua siihen kielteisesti, vai myönteisesti? Mitä äitini voisi ajatella, hän ainakin oli nössö ja uskoi Tähtiklaaniin. Miksi kaikki olivat niin, niin typeriä? Uskaltaisinko ottaa itseeni kohdistuvan negatiivisen konnotaation siitä, että uskoisin pimeyden metsään? Tietenkin! En saisi olla niin röppänä, että en uskoisi mihinkään. Kaikkienhan piti johonkin uskoa, mutta Pimeyden metsä on selvästi parempi vaihtoehto.
”Korpikaste? Voivatko Pimeyden metsässä olevat kissat olla Kuolonklaanista? Mitä jos joku Kuolonklaanilainen joutuu sinne?” Hän vaikutti hyvin yllättyneeltä kysymykseeni. Oliko kysymykseni liian hyvä. ”Varmistan vain, en halua elää loppuelämääni moukkien seurassa”, lisäykseni varmasti hämmenti Korpikastetta enemmän. Ehkä olin sekoittanut hänen aivot kokonaan! Hah.
”Kuolonklaanilaiset nimenomaan perustivat Pimeyden metsän”, Korpikasteen äänessä kuului hermostus. Ehkä minun täytyi vain olla kuin Kuolonklaanilaiset, kylmä, salaperäinen ja vaarallinen murhaaja. Ehkä pääsisin niin Pimeyden metsään, ehkä olin niin koko elämäni ja kuolemani urhea ja voimakas…
”Varo, äitisi tulee”, Korpikaste livahti varjoihin. Totta se oli, äitini käveli takanani. Korpikaste varmaan halusi ettei äitini kuulisi mitään siitä, että hän oli kertonut minulle Pimeyden metsästä.
”Äitiiiiii! Voidaanko hakea ruokaa? Minulla on nälkäääää!”, äitini ei reagoinut. Hän käveli ErHePennUn KAnsSa! Puraisin äitiäni hännästä, hän kääntyi ympäri ja vaikutti kovin ylpeältä.
”Kuulin kyllä, oppisitpa sinäkin kysymään nätisti toisen kerran. Ei, emme voi syödä. Söimme vasta äsken”, hänpäs oli ilkeä. En minä ansainnut jäädä ilman ruokaa! Olin kasvava pentu. Miten hän kuvitteli, että jaksaisin olla hyvä oppilas, jos en söisi mitään? Jos olisin vanhempi soturi, varmasti löisin häntä. Hän oli unohtanut minut!
He jatkoivat kävelemistä, ja eivät huomipineet minua ollenkaan. Pysyttelin muutaman hännänmitan heidän takana, jotta voisin toteuttaa suunitelmani. Vihdoinkin! Äiti lähti Erhepennun viereltä. Vetäisin veljeni sivuun, lumikasaan. Hänen suustaan ei kuulunut ääntä, varmaan oli pyörtynyt. Kuuntelin äitini varalta, hän ei ollut lähietäisyydellä. Erhepennun kasvot olivat lumessa, ja kaavin lunta tämän niskaan. Oma vikansa, että oli syönyt äitini kanssa, enkä saanut sen vuoksi mitään!
//Erhe, jos haluat
