Käärmekulta
Kirjoittaja: Käärmis
Sädesäihkeen lohdutus tuntui hyvältä. En voinut edes kuvailla kuinka paljon kumppanini rauhoittava ääni auttoi paniikkiani. Se ei kuitenkaan poistanut kaikkea pelkoa ja stressiä. Pelkäsin edelleen, kun vain ajattelin pentujen kasvattamista ja synnyttämistä. Ne olivat niin hauraita. Entä jos en osaisi?
Tiedosta siitä, että saattaisin ehkä odottaa pentuja oli kulunut jo tovi. Nyt asia oli jo varmistunut. Odotin varmasti pentuja. Vatsani alkoi tuntua jo raskaalta ja soturien tehtävien tekeminen hankaloitui päivä päivältä. Oli vain ajan kysymys, että olisi aika muuttaa pentutarhaan odottamaan pentujeni syntyä. Asia hermostutti minua. Kuinka voisin koskaan asettua pentutarhalle ja ajatella kantavani korteni kekoon, kun vain makasin siellä lisäsuuna ruokittavaksi.
Kuljimme ulkona hämärällä Sädesihkeen kanssa. Se oli alkanut tulla meille tavaksi ja muutkin olivat tainneet huomata sen. Monesti livahdimme illan hämärtäessä ulos ja palasimme, kun yö oli jo pitkällä. Muut soturit eivät enää yhtä usein udelleet meiltä, mihin matka, mutta toisinaan jokunen kissa saattoi varmistaa, että tiesimme mitä olimme tekemässä. Ja kyllähän me tiesimmekin. Lähdimme vain kävelylle. Juttelimme ja selvittelimme päitämme pitkän päivän jälkeen.
“Kuinka voit?” kumppanini nauku katkaisi ajatuksieni virran. Käänsin väsyneen katseeni häneen ja hymyilin.
“Pentujen olemassaoloa ei voi enää kieltää. Tunnen heidät”, naukaisin epämääräisesti vastaamatta kunnolla oranssin kollin kysymykseen. En oikein itsekään tiennyt, miten oikeasti voin. Minua hermostutti ja ilahdutti samaan aikaan. Sisälläni kasvoi elämää. Se oli samalla jotenkin niin liikuttava ajatus, mutta myös niin pelottava. Sisälläni oli jotain niin haurasta, että se kaikki tuhoutuisi, jos minä en pitäisi itsestäni huolta.
“Aivan. Emmehän mene liian lujaa? Pysythän varmasti tahdissa? Sano vain, jos haluat minun hidastavan”, Sädesäihke naukui selkeästi huomaten väsymyksen, joka alkoi painaa minua. Kehräsin kumppanini huolenpidolle ja nuolaisin hänen poskeaan.
“Älä murehdi. En minä noin heikko ole. Lisäksi, osaan kyllä huolehtia itsestäni. Tässä on sentään minun lisäksi kyse myös pennuista”, naukaisin. Jotenkin se, että edes mainitsin pennut – tiedostin ääneen niiden olemassaolon – sai minut tuntemaan ahdistuksen ja innon kuplivan sekamelskan. En oikein tiennyt, mitä ajatella. Minua edelleen pelotti, etten osaisi pitää pienokaisistani huolta tai, että poikimisen aikana kävisi jotain, mutta samalla olin toiveikas. Kai Tähtiklaani pitäisi minusta ja pennuistani huolta? Varjelisivat meitä?
Kuulin pensaista rapinaa ja käänsin päätäni. Öisessä metsässä ei nähnyt erityisen hyvin, joten en oikein osannut sanoa, mikä pensaikossa kulki, mutta oletin, että sen täytyi olla jokin tavallinen saaliseläin. Illan partiot olisivat huomanneet kyllä tunkeilijan tai petoeläimen. Lisäksi pian varmaan lähtisi yöpartiokin, joten meillä ei olisi mitään hätää, eikö vain?
“Kaikki kunnossa?” Sädesäihkeen äänestä päätellen hän oli saattanut haistaa tai nähdä ahdinkoni. Nyökkäsin hänelle. Kai hänkin oli kuullut sen äänen?
“Kaikki hyvin. Vainoharhaisuus vain iskee”, kehräsin puoliksi vitsaillen ja toivoin, ettei meillä oikeasti ollut mitään huolta. Nyt olisi ehkä pahin mahdollinen aika joutua taisteluun. Ajatus toi mieleeni vain Lehtomyrskyn. Naaras parka oli tapellut kettua vastaan kanssani odottaessaan pentuja ja sittemmin hän oli kuollut synnytyksessä. En halunnut samanlaista kohtaloa omakseni.
//Säde?
//Voit laittaa Lotan ja ne jo tulee esiin piilostaan
