Tähtimötaivas
Kirjoittaja: Saaga
Lampsin poikkeuksellisesti joukon etupäässä häntä hermostuneesti väpättäen. Olimme todella lähellä leiriä, mikä tuntui suorastaan uskomattomalta. Matkamme oli tullut päätökseen ja pääsisin vihdoin näkemään Minttuliekin ja Karjuvirneen. En edes tajunnut miten paljon olin kaivannut vanhempaa kollia ja emoani. Juova, Nova, Pilvi ja Skafia nimiset kulkukissat olivat myös liittyneet joukkoomme matkan varrella. Salamanteri tallusti aivan takanani ja Väärävarjo asteli kanssani samaa tahtia. Kun maasto vaihtui ylämäeksi tunsin pakonomaista tunnetta kiihdyttää vauhtiani ja juosta leiriin mutten tehnyt niin sillä olisin säikyttänyt muut päiviltä, jos olisin pelmahtanut leiriin turkki sotkussa vauhkoillen. Koitin saada hengitystäni tasaantumaan mutta jännitys möyri sisälläni. Olisiko Minttuliekki vastassa? Leiri lähestyi lähestymistään ja sydämeni pamppaili nopeammin. Tuntui kuin aika hidastelisi tahallaan ja koittaisi olla päästämättä minua rakkainpieni luokse. Yhtäkkiä kuin silmänräpäyksessä leiri aukeni edessäni. Otin pari varovaista askelta sen maaperällä, maistelin tuttuja hajuja kielelläni ja tiesin, että olin tullut kotiin. Vaikka leiri olikin väliaikainen olin ehtinyt kehittää tunnesuhteen sitä kohtaan. Täällä olin ollut kuolemaisillani, kun Karjuvirne oli tuonut minut tänne Mutalammen hyökkäyksen jälkeen. Tässä paikassa minusta oli myös tullut soturi. Niin paljon muistoja yhdestä paikasta. Muut tassuttivat ohitseni ja jäin ihan leirin reunalle vain hengittämään tuttua hiirenkorvan raikasta ilmaa. Päätin lähteä katsomaan Minttuliekkiä joten työnnyin tulijoiden ohi kohti Hillasielua. Tuo varmasti osaisi kertoa missä Minttuliekki oli nyt.
“Missä Minttuliekki on?” kysyin menettämättä normaalia neutraalia ilmettäni.
“Hän on pentutarhalla”, kolli naukui kohteliaasti ja lähti sitten pois päin. Pentutarhalla? Lähdin kohti pentutarhaa mutta Väärävarjon ääni sai minut kääntymään ympäri.
“Tähtimötaivas tule vielä tervehtimään Mesitähteä, sitten voit mennä omille teillesi”, kolli naukui. Huokaisten käännyin ja raahasin itseni Mesitähden luokse.
Vaihdoimme pari nopeaa sanaa ja muut lähtivät ympäriltämme. Mesitähden katse oli hellä.
“Toivon, että käyt toivottamassa uuden sisaruksesi tervetulleeksi Eloklaaniin ennen kuin pyyhällät omiin puuhiisi”, Mesitähti naukui. Kollin ääni oli vähintään yhtä hellä kuin tuon katse. Tuntui kuin olisin kutistunut turkkini alla kasaan. Nyökkäsin hitaasti.
“Menen heti”, sanoin ja käännähdin ympäri. Lähdin rivakin askelin kohti pentutarhaa. Nyt minulle sitten selvisi miksi emoni oli pentutarhalla. Pysähdyin ketunkolopesän eteen ja hengähdin rauhallisesti ennen kuin työnnyin sisään.
Pentutarha – jossa toki nukkuivat myös klaaninvanhimmat – tuoksui vienosti maidolle. Katseeni kohdistui tuttuun poltetun punasaven väriseen turkkiin. Tuon vatsan vierellä kiemurteli ilmiselvästi uusi sisarukseni. Tuon turkkin väriä ei ollut vaikea erottaa hämärässä, sillä se oli puhtaan valkoinen. Pentu oli kuin ilmetty isänsä. Kävelin rauhallisesti kohti kuningatarta, joka oli painanut päänsä käpälilleen.
“Hei”, naukaisin hiljaa ja istuuduin naaraan vierelle. Minttuliekin pää nousi hitaasti ja ennen kuin hän sanoi mitään hän haukotteli pitkään ja hartaasti.
“No hei”, emo naukui. Tuon nenä väpätti innostuneesti, kun kissa tunnisti minut.
“Olette sitten tulleet takaisin”, hellä ääni oli ihanan kuuloinen. Olin kaivannut naaraan katsetta, joka viesti minulle aina kaiken sen mitä halusin kuulla. Nyökkäsin ennen kuin muistin, että oli hieman hämärää näyttää eleitä.
“Niin”, sanoin, jotta naaras kuulisi näkemisen sijaan.
“Saat myöhemmin kertoa matkastanne. Tässä on kuitenkin Kortepentu. Uusi sisaruksesi. Mitä mieltä olet?” Minttuliekki kysyi hiljaa. Katselin pentua hiljaisena.
“Hän näyttää aivan isälle”, sanoin toistaen naaraan hiljaista äänensävyä.
Istuin aukiolla hiljaisena. Painostava ilmapiiri oli vain pahentunut pahentumistaan päivän edetessä. En tiennyt tarkkaan mitä oli tapahtumassa mutta mitään hyvää ei varmastikkaan ollut luvassa.
