Korpikaste
Kirjoittaja: Käärmis
Isäni kertoi, että hänellä oli mennyt hyvin, kun poissulki Lehtomyrskyn kuoleman. Minusta se tuntui edelleen epäreilulta. Miksi hänen oli pitänyt kuolla? Oli aivan epäreilua, että emoni kuoli vain kahden typerän pennun ja yhden entistäkin typerämmän pennun takia. Käpypentu oli syntynyt vain kuollakseen ja viedäkseen emoni mukanaan, mutta eivät Mustikkapentu tai Kuusikkopentukaan olleet yhtään sen parempia! Huiskin häntääni vihaisesti ja pidättelin vihan ja murheen kyyneliä ajatellessani asiaa. Se ei vain ollut reilua!
Ennen kuin kerkesin enää sanoa mitään huomasin Varpulaulun kannettavan parantajan pesälle. Silmät suurina katsoin veljeni perään. Pieni paniikki iski sisälläni kuin salamanisku. En voinut menettää ainoaa oikeaa sisarustani! Lähdin siis nopeasti perään vilkaisten vain nopeasti taakseni Kuusihäntään.
“Varpulaulu!” huudahdin enemmän paniikissa, kuin olisin halunnut. En normaalisti tykännyt näyttää tunteitani suuresti.
“Älä tule vielä, anna parantajien tarkastaa tilanne”, Pohjaharha naukui, kun yritin päästä sisään pesään. Viha sekoittui paniikin kanssa.
“Jos hän kuolee niin, etten ole hänen vierellä, syytän sinua koko loppu elämäni!” sähähdin, mutta lähdin alistuneena takaisin isäni luokse, joka näytti vähintäänkin yhtä huolestuneelta kuin minä.
“Kyllä hän tulee kuntoon, hän on hyvissä käpälissä”, isäni sanoi.
Odotus tuntui ikuisuudelta, kun sitten viimein Vienotassu tuli hakemaan minua Varpulaulun luokse. Kuusihäntäkin tuli hitaasti perässä.
“Oletko kunnossa? Mitä oikein tapahtui? Pelästytit minut ihan kunnolla!” nau’uin hätäisesti, heti, kun pääsin sisälle veljeni luokse.
“Hän pyörtyi soturien pesässä”, Leimusilmä tokaisi minulle vastaukseksi.
“Niin. Olen kai ihan kunnossa. Ehkä minulla on vain nälkä tai jotain”, Varpulaulu naukaisi vaivaantuneesti. Katsoin häntä vihaisesti ja pidättelystä huolimatta muutama kyynel vyörähti poskilleni.
“Älä säikyttele minua tuolla tavalla, hiirenaivo! En halua menettää ainoaa sisarustani!” vikisin kuin pentu ja tökkäsin veljeäni etutassullani. Räpyttelin silmiäni ja ajoin vähäiset kyyneleet tiehensä. Katsoin veljeäni huolestuneena, järkyttyneenä, vihaisena ja myös osittain huojentuneena. Ei hän sentään ollut kuolemassa – kait. Vilkaisin myös taakseni. Isämme Kuusihäntä oli tainnut jäädä matkalle. En ollut täysin varma mihin hän oli mennyt ja oliko hän vielä tulossa takaisin, mutta oli miten oli, en halunnut yhtään huonoja uutisia nyt. En ollut vielä sisäisesti tarpeeksi parantunut emoni kuolemasta.
//Varpu ja ehkä Kuusikin?
