Leimusilmä
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Viimeiset puoli kuuta olivat olleet yhtä painajaista, eikä sille tuntunut vieläkään näkyvän loppua. Leimusilmä oli ollut vuoteenomana jo monta päivää, ja vasta nyt hänen olotilansa oli kohentunut sen verran, että hän pysyi tolpillaan. Liljatuuli oli joutunut työskentelemään ylityöllistettynä hänen oppilaansa ollessa toipumassa, ja naaraasta näki, miten uupunut tämä oli.
Vaikka kissoja oli kaikeksi onneksi parantunut, oli heitä myös menetetty – Pilketassu ja Lumihiutale matkasivat nyt Tähtiklaanin mukana Hopeahäntää pitkin. Ilmeisesti tällä hetkellä sairasaukiolla huonoimmassa kunnossa olivat Paatsamakuu sekä Kaurisuni. Liljatuulen katse oli ollut synkkä, kun hän oli tullut tuomaan Leimusilmälle lisää yrttejä. Parantajan ei ollut tarvinnut kertoa hänelle, että he eivät ehkä selviäisi, sillä Leimusilmä oli aistinut kuoleman läsnäolon pesässä jo hyvän tovin, mutta ei ollut vain osannut yhdistää sitä kehenkään tiettyyn. Kuolema osasi löytää tiensä aina sinne, missä viheryskä jylläsi.
Kun Leimusilmä viimein oli siinä kunnossa, että hän oli kykeneväinen palaamaan takaisin parantajan tehtäviensä pariin, hän ei vitkastellut. Hän pyrki tekemään niin paljon hommia kuin vain pystyi, sillä Liljatuuli näytti olevan jo aivan nuupahtamaisillaan. Hän oli menossa viemään Paatsamakuulle lisää yrttejä, mutta löysikin sammalten päältä makaamasta naaraan pienen, liikkumattoman hahmon, jonka suu oli hieman raollaan. Leimusilmän rintaa puristi, kun hän kääntyi ympäri ja vei yrtit takaisin varastolle, jossa Liljatuuli oli jo kokoamassa uutta annosta.
”Paatsamakuu on poissa”, hän naukaisi hiljaa mestarilleen, jonka suusta pääsi raskas huokaus.
”Minä vien ruumiin pois leiristä”, Liljatuuli murahti väsyneesti ja katsahti sitten oppilaaseensa. ”Vie sinä loput annokset muille potilaille.”
Leimusilmä ei väittänyt vastaan, vaan jatkoi siitä, mihin Liljatuuli oli jäänyt. Kun hän oli saanut kaikki yrttiniput valmiiksi, hän palasi takaisin sairasaukiolle, josta Paatsamakuun ruumis oli jo ehditty viedä. Menetyksestä raskain mielin hän jatkoi työskentelyä ja yritti parhaansa pelastaakseen jäljellä olevat toipilaat.
Kului taas pari päivää, eikä uusia kuolemia tai tartuntoja ollut ilmaantunut. Leimusilmä oli pitänyt sitä hyvänä merkkinä, mutta sitten eräänä yönä he heräsivät Liljatuulen kanssa hirvittävään ääneen. He ryntäsivät sairasaukiolle, jossa Kaurisuni sätki pedissään silmät lasittuneina kauhusta ja ilmaa haukkoen. Liljatuuli yritti saada ilman kiertämään nuoren kollin keuhkoihin, mutta oli jo liian myöhäistä.
Pörröinen soturi veti viimeisen, rahisevan henkäyksensä ja valahti veltoksi. Hänen silmänsä jäivät tuijottamaan tyhjyyteen. Leimusilmä katsoi näkyä järkyttyneenä ja vihaisena – miten Tähtiklaani saattoi antaa tällaisen tapahtua? Olivatko esi-isien henget heille jostain suutuspäissään ja sen takia koettelivat heitä näin? Leimusilmä ei ymmärtänyt sitä ja kaipasi kipeästi vastauksia.
Liljatuuli sulki hellästi tassullaan Kaurisunin avonaiset silmät. Parantaja näytti kaikin puolin lannistuneelta. Leimusilmä tiesi Kaurisunin olevan Mesitähden poika ja Liljatuulen veljenpoika. Vaikka parantajan ei kuulunutkaan suosia sukulaisiaan tai läheisiään työssään, oli silti varmasti kamalan raskasta naaraalle nähdä oman veljenpoikansa kuolevan aivan silmiensä edessä. Vielä raskaampaa hänen olisi kertoa suru-uutiset Mesitähdelle, joka oli useita kuita sitten menettänyt toisen poikansa, Karpalonenän, kun Tyrskytassu oli tappanut tämän.
Leimusilmä auttoi Liljatuulta kantamaan ruumiin pois leiristä. Hänestä oli epäreilua, että Mesitähti ei saanut edes hyvästellä omaa pentuaan, mutta klaanilla ei ollut varaa sairastuttaa omaa päällikköään. Leimusilmä kirosi hiljaa mielessään Tähtiklaanin ja viheryskän, ennen kuin alkoi kaivaa maahan uutta kuoppaa muiden haudattujen kissojen viereen.
//483 sanaa
