Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
”Jos en tietäisi, saattaisin erehtyä luulemaan teitä pian kaloiksi. Olette kehittyneet nopeasti”, Lauhalaukka kehui meitä, kun nousimme ylös vedestä takaisin kuivalle maalle. Turkkini oli läpimärkä. Yritin ravistella suurimman osan vedestä pois, ja niin tekivät myös Liljatuuli, Minttuliekki ja Lauhalaukka. Tiesin, ettei minusta koskaan mitään mestariuimaria tulisi, mutta pysyin sentään jo pinnalla. Lauhalaukka oli hyvä opettaja. Hän jaksoi kärsivällisesti toistaa samat asiat yhä uudelleen ja uudelleen, ja antoi pyrki auttamaan meitä parhaansa mukaan.
”Ensi kerralla harjoittelemme vedessä taistelemista”, valko-oranssi soturi kertoi ja alkoi pitkin vedoin nuolla turkkiaan. Me muut teimme samoin. Olin onnekas, sillä oma turkkini oli lyhyttä ja ohutta. Minttuliekin punaruskea turkki sen sijaan oli paksua ja normaalia hieman pidempää. Varapäällikön turkki suorastaan imi vettä itseensä, ja märkä turkki tuntui takuulla painavalta vedestä noustessa.
”Mitä luulet, pääsemmekö opettamaan uimista muillekin ennen viherlehteä?” kysyin Lauhalaukalta ja keskeytin turkkini pesemisen. Kolli nosti sinisen katseensa minuun ja mietti hetken.
”Kenties, jos saamme järjestettyä harjoituksia usein, se voi olla mahdollista”, kolli ilmoitti rauhallisella äänellä ja jatkoi turkkinsa pesemistä.
Kun olimme kaikki saaneet turkkimme kutakuinkin kuiviksi, lähdimme takaisin kohti leiriä. Olin oppinut tänään sukeltamaan ja uimaan samaan aikaan. Viimeisimmät harjoituskerrat olimme harjoitelleet sukeltamista. Se sujui minulta melko hyvin, vaikka itse sanoinkin. En liikkunut vedessä yhtä sulavasti kuin Lauhalaukka, mutta kyllä minä eteenpäin pääsin. Jättäydyin joukon perälle, ja Lauhalaukka ikään kuin otti paikan joukkomme johdosta. Vilkaisin vierelläni kävelevää Minttuliekkiä, joka oli kääntänyt päänsä poispäin minusta. Naaras ilmeisesti katseli ohitsemme lipuvia puita tai jotakin muuta. Kenties hän olikin vain ajatuksissaan.
”Eloklaanilla menee aika hyvin nykyään. Aurinkokajolla on käpälät täynnä töitä pentutarhalla”, yritin aloittaa jonkinlaista keskustelua. Emme olleet viime aikoina ehtineet varapäällikön kanssa juttelemaan kamalasti. Molemmat olimme kiireisiä omien tehtäviemme parissa. Minusta oli tärkeää, että yhteys päällikön ja varapäällikön välillä oli hyvä.
”Olen huomannut sen. Aina kun näen hänet, hän on patistelemassa pentuja”, naaras naurahti pienesti ja kohtasi katseeni. Väläytin soturille lämpimän hymyn.
”Pennut kasvavat vauhdilla. Ajattelin, että voisit saada jonkun heistä oppilaaksesi”, naukaisin ja käänsin katseeni eteenpäin.
”Kuulostaa hyvältä”, punaruskea kissa hymähti. Keskustelu päättyi siihen. Minttuliekki käänsi jälleen päänsä pois, joten en viitsinyt sanoa enää mitään.
Päästyämme leiriin, käväisin pienen mutkan pentutarhalla.
”Hei”, tervehdin kumppaniani, joka nousi istumaan minut nähdessään. Kuningatar puski kuonollaan valkeaa turkkiani ja kehräsi kovaäänisesti.
”Miten uintiharjoitukset menivät?” sinikilpikonnakuvioinen naaras kysyi.
”Ihan hyvin”, vastasin lyhyesti ja käänsin katseeni pois naaraasta. Pennut kerääntyivät luokseni innoissaan.
”Isä! Milloin meistä tulee oppilaita?” Nokkospentu kysyi ja kallisti päätään. Pentumme olivat puolta kuuta vaille kuusikuisia, ja siltä he näyttivätkin. Pentutarha tuntui käyvän ahtaaksi, kun minä, Aurinkokajo ja kuusi pentua olimme täällä.
”Sitten kun olette kuusikuisia, eli puolen kuun kuluttua”, vastasin rauhallisella äänellä ja kosketin kuonollani tyttäreni kuonoa.
”Siihenhän on ikuisuus!” Rastaspentu huudahti epämääräisen dramaattisesti.
”Isä, kenet minä saan mestarikseni?” Karpalopentu kysyi melko vaimealla äänellä ja katsoi minua mietteliäästi.
”Se selviää sinulle sitten, kun saat oppilasnimesi”, vastasin hymyillen.
”Entä minä? Milloin minusta tulee oppilas?” vaaleanruskea kollikissa kysyi ja tunkeutui muiden pentujen ohitse minun eteeni. Vadelmapentu tapitti minua vaaleanvihreillä silmillään odottavasti.
”Sinun iästäsi me emme voi olla varmoja, mutta et ole ainakaan paljoa vanhempi tai nuorempi Nokkospentua, Rastaspentua, Karviaispentua ja Karpalopentua. Kyllä te pian pääsette oppilaiksi, älkää huoliko”, vastasin rauhallisella äänellä. Pennut olisivat halunneet vielä leikkiä kanssani, mutta ikäväkseni jouduin lähtemään melko pian saapumiseni jälkeen. Olin lupautunut johtamaan auringonlaskun rajapartiota.
”Nähdään myöhemmin”, sanoin, kun astuin ulos pentutarhalta. Pennut huutelivat perääni hyvästejä, ja minä kävelin piikkihernetunnelin liepeille odottamaan muuta partiota.
Partio koostui tänään yhteensä viidestä kissasta. Lisäkseni mukana olivat Hallavarjo, Iltakaiku, Hopeaputous ja Korppitassu. Kun partio oli koolla, johdatin sen ulos leiristä. Hallavarjo jättäytyi heti partion hännille Korppitassun kanssa. Kaksikko jutteli hiljaa niin, etteivät he häirinneet muuta partiota. Korppitassu oli yksi klaanin vanhimmista oppilaista. Hän olisi takuulla pian valmis soturiksi.
Hopeaputous kulki aivan minun kannoillani, ja Iltakaiku oli tapansa mukaan yksinään partion keskiosassa.
”Miten sinulla menee?” kysyin ja käänsin katseeni Hopeaputoukseen. Hidastin tahtiani hieman niin, että kolli pääsi rinnalleni. Huomasin, että soturi säikähti elettäni, ja pysähtyi itsekin jäädäkseen selkeästi taakseni. Naurahdin huvittuneesti.
”Voit ihan hyvin kulkea vierelläni”, sanoin lämpimällä äänellä. Hopeaputous epäröi hetken, jonka jälkeen hän otti pari nopeampaa askelta ja tuli vierelleni.
”Anteeksi, en ole ihan tottunut tällaiseen. Kuolonklaanissa partion tulee kulkea sen johtajan takana, eikä etenkään Punatähden vierellä kulkeminen ole suotavaa kuin erikoistapauksissa”, hopeanvalkea kolli sanoi matalalla äänellä.
”Ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi. Miten olet sopeutunut Eloklaaniin?” kysyin pitäen katseeni edessäpäin. Johdatin partiota kohti etelärajaa. Kulkisimme Kuolonklaanin rajaa myöten pohjoiseen.
”Yllättävän hyvin. Onhan tämä todella erilaista, mutta Taivaslaulu on täällä ja hän on minun perheeni”, kolli ilmoitti matalalla äänellä.
”Perhe on tärkeä”, huokaisin. Olin onnekas, että oma perheeni oli täällä luonani. Liljatuuli, Aurinkokajo ja pentumme olivat minulle kaikki kaikessa. Oikeastaan jos totta puhuttiin, koko Eloklaani oli minun perheeni.
Vilkaisin takanamme kulkevaa Iltakaikua. Kolli katseli ympärilleen tarkkaavaisesti. Hän kulki ryhdikkäästi eteenpäin, eikä tuntunut kiinnittävän huomiota meihin. Soturi oli tällä hetkellä Eloklaanin suurikokoisin. Entinen erakko näytti vielä suuremmalta mitä oli, sillä tällä oli pitkä ja paksu turkki.
Saavutimme Kuolonklaanin rajan. Kun kuljimme eteenpäin, nenääni leijaili tuntemattoman kissan tuoksu. Nostin häntäni pystyyn merkiksi hidastaa tahtia. Joukon hännillä tulevat Hallavarjo ja Korppitassu hiljenivät. Matka jatkui Kuolonklaanin rajaa myöten hitaammin. Tarkkailin ympäristöäni jokaikisellä aistillani. En ehtinyt ottamaan montaakaan askelta, kun hajun lähde selvisi. Edessä häämöttävässä pensaikossa nukkui pieni, kyyhkynharmaa kissa. Paikalla leijaili myös toisen kissan hajujälki. Se oli melko laimea, joka tarkoitti, että pentu oli ollut yksin tässä jo hyvän aikaa. Pienokaisen kylki kohoili hitaasti ylös ja alas.
”Herätys”, nau’uin rauhallisella äänellä ja puskin kuonollani pennun pehmoista turkkia. Kyyhkynharmaa kissa säpsähti hereille ja suoristi jalkansa venytelläkseen. Venyttelyn jälkeen se avasi silmänsä. Silmät olivat siniharmaat, kuten jokaisella alle kolmikuisella pennulla. Pienokainen räpytteli silmiään hämmentyneenä ja katsoi minua.
”Missä vanhempasi ovat?” kysyin ja kumarruin pennun tasolle. En halunnut tuon pelästyvän minua.
//Tuuli? En oikee tienny et miten toi löytäminen ois pitäny kirjottaa ni toivon mukaan tämä passaa 😀
// 924 sanaa
