Varjoliekki
Kirjoittaja: Koivu
Hiirenkorvan mukana takaisin metsään palanneiden lintujen laulu hyväili Varjoliekin korvia hänen tuntiessaan pehmoisen sammalen tassujensa alla. Vaaleaturkkinen, raidallinen kolli asteli rakkaan kumppaninsa kyljessä heidän tavanomaista metsäreittiään. Varjoliekki vilkaisi Sadeturkkia, joka tähyili ylös puiden latvoihin. Harmaa naaras käänsi kauniin, sinisen katseensa kolliin. Varjoliekki ei olisi voinut olla kiitollisempi siitä, että Sadeturkki oli siinä. Että hän sai jälleen käydä pitkillä kävelyillä tämän kanssa, auringonvalon kosketellessa heidän turkkejaan puiden lomasta.
Siitä oli kohta kuu, kun Leimusilmä vihdoin oli päästänyt Varjoliekin pois sairasvuoteelta takaisin tavanomaisiin soturin tehtäviinsä. Oikeastaan parantaja oli pikemminkin häätänyt Varjoliekin sieltä pois. Valkomusta kolli oli todennut, että Varjoliekki olisi täydessä kunnossa muutamien partiointien jälkeen, sillä jalka oli tarvinnut enää lihaksen vahvistusta. Ja parantaja oli ollut oikeassa. Kermanvärinen soturi oli kuitenkin tarvinnut ennen kaikkea henkistä parantumista alakuloisuuteensa, mikä oli sekin parantunut kuin ihmeen kaupalla hänen päästyään jälleen osallistumaan partioihin. Varjoliekki oli oppinut paljon itsestään Kortetuikkeen viisaiden sanojen ansiosta. Mesitähden poika oli tukenut häntä auliisti kuntoutuksen aikana, ja Varjoliekki pohti, oliko sittenkin ollut sairasvuoteella täysin muusta syystä kuin jalan murtumisesta.
Tovin päästä, kollin havahtuessa mietteistään, hän alkoi kuulla veden solinaa. Sadeturkki kiihdytti tahtiaan; kolli epäili naaraan huomanneen ensimmäiset joen ympäristöön puhjenneet kukat.
”Katso, Varjoliekki! Eikö olekin kaunista?” Sadeturkki maukui ja hipaisi pientä kukkasta etutassullaan.
Varjoliekki kurottautui puskemaan kumppaniaan.
”Todella kaunista. Etenkin, kun sinä olet siinä”, kermanvärinen kolli kehräsi.
Kun heidän matkansa jatkui joen vartta pitkin, Varjoliekin mieleen muistui, miten Kortetuike oli kuvaillut jokaisen vuodenajan kauneutta. Se, että Kortetuike löysi jokaisesta vuodenajasta jotain kaunista sai Varjoliekin pohtimaan asioita. Kolli mietti, mahtaisiko hän itse koskaan päästä niin positiiviseen mielenmaisemaan. Juuri samankaltainen positiivisuus, joka Kortetuikkeesta huokui oli se, mitä Varjoliekki rakasti Sadeturkissa eniten sekä se, mitä Varjoliekki ihaili Mesitähdessä niin valtavasti. Hän oli oppinut näiltä kissoilta paljon elämästä, ja hän pitäisi huolen, että Kastetassu ja Ropinatassu oppisivat häneltä kaiken sen saman ja enemmänkin. Kolli päätti pitävänsä myös huolen, ettei hänen taipumuksensa pessimistisyyteen tarttuisi kummallekaan hänen tyttäristään.
