Mahlahalla
Kirjoittaja: Elandra
Leimutassu ravasi perässäni kohti Eloklaanin reviiriä. Kuljimme molemmat varovaisin, mutta ripein askelin eteenpäin. En tahtonut pudottaa yhtäkään kissanminttua maahan. Kun olimme ylittäneet Eloklaanin hajumerkit, taivaalta alkoi tupruttaa suuria lumihiutaleita. Pelkäsin koko ajan, että pudottaisin yrtit ja tuottaisin pettymyksen klaanille. Puristin leukojani tiukemmin yhteen ja taivalsin lumisateessa eteenpäin. Leimutassu oli tullut vierelleni. Kumpikaan ei riskeerannut yrttejään sanomalla jotakin, vaan pysyimme aivan hiljaa.
Nummimaisema vaihtui metsään ja matkanteko helpottui, kun korkea puut pitelivät pahimman lumisateen ja tuulen poissa. Metsässä vaikeuksia toi kuitenkin aluskasvillisuus. En nähnyt edessäni olevaa maata, joten toivoin vain, etten kompastuisi jalkoihini tai maassa lojuviin oksiin.
Viimeinkin leirin turvalliset piikkihernemuurit häämöttivät edessämme. Annoin Leimutassun mennä edellä piikkihernetunneliin, jonne itse katosin hänen jälkeensä. Pääaukio oli miltei tyhjillään. Kissat olivat paenneet lumisadetta pesiinsä. Leimutassu johdatti minut parantajan pesän edessä olevan pensaikon luokse. En ollut aikeissakaan astua sairasaukiolle, sillä tiesin sen olevan täynnä viheryskään sairastuneita. Leimutassu laski kissanminttunsa maahan ja kääntyi sitten minun puoleeni.
”Kiitos, Mahlahalla. Jatketaan tästä myöhemmin, sairaat tarvitsevat kissanminttua”, Leimutassu lausui ystävällisellä äänellä. Laskin yrtit kollin jalkojen eteen.
”Oli ilo olla avuksi”, totesin väläyttäen kollille hymyn. Leimutassu otti yrttinsä hampaisiin ja vei ne sisään pesään, jonka siimeksestä kantautui kissojen yskintää ja valituksia. Astuin varalta askeleen taaksepäin. En tahtonut joutua sairaiden joukkoon.
Istuin pääaukiolla ja katselin kirkasta tähtitaivasta. Lumisade oli lakannut tovi sitten, ja pilvet olivat väistyneet tähtien tieltä. Sade oli jättänyt maahan valkean lumipeitteen. Olin odottanut Leimutassun tulevan taas juttelemaan kanssani, mutta mustavalkea kolli oli pysytellyt visusti parantajan pesässä. Hän ei ollut edes hakenut ruokaa itselleen. Kenties kolli oli nukkumassa.
Enemmistö Eloklaanin jäsenistä oli jo painunut nukkumaan pesiinsä. Minua ei väsyttänyt, vaikka olinkin herännyt aamulla ensimmäisten joukossa. Olin niin innoissani aamupäivän retkestä ei-kenenkään-maalle, etten malttanut nukkua.
Kun tutkailin taivaan lukuisia tähtiä, mieleeni palasi kysymys Tähtiklaanin olemassaolosta. Leimutassu oli löytänyt yrtit juuri sieltä, missä Tähtiklaani oli kertonut niiden olevan. Saattoiko se olla pelkkää sattumaa?
Säpsähdin kuullessani lähestyviä askeleita sotureiden pesältä. Kohtasin katseellani valkean kollin, jonka kasvoilla oli synkkä ilme. Väärävarjon vaalean meripihkainen katse tuijotti tyhjyyteen väistäen minut kokonaan. Sanaakaan sanomatta kevytrakenteinen kolli astui valkeaan lumeen ja tassutteli istumaan puolen ketunmitan päähän minusta. Entisen kuolonklaanilaisen katse oli kiinnittynyt parantajan pesään.
En ollut varma, mitä Väärävarjosta olisi pitänyt ajatella. Kissa oli syntyjään erakko, joka oli aiheuttanut Kuolonklaanissa vihaa etenkin Henkäysvarjossa. Kaikki olivat huomanneet, miten valkea kolli oli piirittänyt ensin Tuhkajuovaa ja sitten Pikiturkkia. En tiennyt oliko kolli lähtöni jälkeen löytänyt vielä kolmannenkin uhrin. Todennäköisesti, sillä Pohjapennun emo oli takuulla joku Kuolonklaanista. Olikohan Henkäysvarjo pakottanut hänetkin lähtemään Kuolonklaanista?
Välittämättä siitä, millainen historia Väärävarjolla oli, juuri nyt tunsin häntä kohtaan sääliä. En voinut kuvitellakaan, miten pahalta tuntui, kun ei voinut nähdä omaa poikaansa. Pohjapentu taisi olla ainoa läheinen kissa, joka Väärävarjolla oli Eloklaanissa. Hän särkyisi, mikäli menettäisi poikansa.
Erotin liikettä parantajan pesän edustalta. Mustavalkea kolli asteli ulos parantajan pesästä. Hänen ilmeensä oli kirkas, eikä lainkaan väsynyt. Päättelin Leimutassun nukkuneen hyvät unet omassa vuoteessaan. Väärävarjon ilme kirkastui, kun Leimutassu käveli valkean soturin eteen. Aluksi pelkäsin parantajaoppilaan tuovan huonoja uutisia, mutta kun hänen kasvoilleen levisi hento hymy, pelko haihtui.
”Onko Pohjapennun kunto kohentunut?” Väärävarjo kysyi toiveikkaana kohdatessaan parantajaoppilaan keltaiset silmät. Soturin hännänpää alkoi nykiä hermostuneena, mutta Leimutassun nyökätessä se laantui. Väärävarjo huokaisi helpottuneena ja painoi päänsä alaspäin. Sitten hän nosti katseensa takaisin Leimutassuun.
”Onko pahin siis jo ohi? Paraneeko Pohjapentu?” valkea kolli lateli kysymyksiä parantajaoppilaalle.
//Leimu?
// 538 sanaa
