Tyrskypentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
”Olet oikeassa, Skafia ei ole klaanikissa. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettemmekö me voisi auttaa häntä. Skafia on väsynyt ja nälissään, eikä hän pärjäisi yksin metsässä montaa päivää. Jokaisen kissan elämä on arvokas, ja meidän tehtävämme on vaalia elämää.” Näin Mesitähden tavoittelevan takanani istuvan emon katsetta. Koska kuningatar ei sanonut mitään, arvelin hänen olevan päällikön puolella asiassa.
Koukistelin pikkuruisia kynsiäni tietämättä mihin purkaa kaiken sisälleni kertyneen vihan ja pettymyksen. Mesitähti ei selvästikään tajunnut, miten iso virhe oli päästä klaanin ulkopuolinen leiriin. Skafia saattoi ehkä näyttää harmittomalta ja puhua hunajaisesti, mutta kukaan meistä ei todellisuudessa voinut tietää, mitä tuo pienen päänsä sisällä mahdollisesti juonitteli meidän varallemme.
”Skafia vaikutti oikein mukavalta kissalta, kultaseni”, Korppisiipi naukaisi yläpuoleltani ja kumartui nuolaisemaan korvaani tyynnyttelevästi. Vetäydyin kuitenkin kauemmaksi naaraan kielestä.
”Hän on ulkopuolinen! Ulkopuoliset eivät ansaitse meidän apuamme!” sähähdin äkäisemmin kuin oli ollut tarkoitus. Jokin liikahti emossa, mutta en osannut tulkita, mitä se olisi voinut olla. Hän katseli minua silmät sirrillään ja loi sitten Mesitähteen pahoittelevan katseen.
”Olen pahoillani aiheutuneesta hämmingistä, Mesitähti”, hän sanoi lasinkirkkaalla äänellä ja nousi samalla seisomaan. Tunsin hännän kiertyvän ympärilleni. ”Tyrskypentu on varmaankin vielä vain tolaltaan Lainepennun äkillisestä poismenosta. Minä puhun hänen kanssaan”, kuningatar lupasi, nyökkäsi vielä kunnioittavasti päällikölle ja lähti sitten tuuppimaan minua takaisin pentutarhaa kohti.
Yritin harata vastaan, mutta jäin auttamatta toiseksi vanhempaa kissaa vastaan. Korppisiipi oli koko matkan ajan painostavan vaitonainen, eikä sanonut sanaakaan, ennen kun olimme kummatkin taas linnottautuneina hämärään karhunvatukkapensaikkoon.
”Et sinä noin voi puhua päällikölle!” Emo näpäytti minua korvalle hännänpäällään kävellessään ohitseni vuoteillemme päin. Jäin seisomaan paikoilleni jäykistyneenä; en ollut vielä koskaan saanut häneltä tällaisia toruja. Yleensä hän painoi kaiken tekemäni villaisella.
”Enkä minä ole tolaltani sen takia, että Lainepentu kuoli!” tiuskaisin takaisin, ja huomasin emon lihaksien jännittyvän mustavalkoisen turkin alla. ”Minusta Mesitähti vain teki typerästi päästäessään jonkun pahaisen kulkukissan meidän kotiimme”, viimeiset sanat melkein syljin ulos. Inhoni ulkopuolisia kohtaan kumpusi jostain niin syvältä, etten itsekään tiennyt, mistä se oli oikein alkanut.
Korppisiiven lavat lysähtivät. ”Näinkö minä olen opettanut sinua kohtelemaan vieraita?” hän ei kuulostanut enää vihaiselta, vain väsyneeltä ja surulliselta. Tunsin turkkini alla inhottavaa kuumotusta, mutta en irrottanut katsettani naaraasta. Muistin täsmälleen, miten emo oli minua opettanut tervehtimään vieraita ja toivottamaan heidät tervetulleeksi, mutta heti Skafian ilmestyttyä silmissäni ei ollut näkynyt muuta kuin punaista. Aivan kuin kaikki koskaan oppimani käytöstavat olisivat juuri sinä kyseisenä hetkenä unohtuneet.
Annoin häntäni valahtaa alas periksiantaneena, ja kipitin puskemaan emon jalkaa hellästi päälläni tullessani toisin aatoksiin. En ollut vieläkään Skafia-asiasta samaa mieltä hänen tai Mesitähden kanssa, mutta en myöskään kestänyt nähdä emoa allapäin, joten oli vain helpompaa niellä oma ylpeytensä tällä kertaa ja myöntäillä enemmistön näkökulmaa.
”Anna anteeksi, emo. En halunnut olla töykeä”, piipitin katuvana ja kohotin sitten vaaleanvihreiden silmieni anteeksipyytävän katseen emon silmiin, jotka olivat omieni kaltaiset. Isän mukaan olin perinyt ne Korppisiiveltä, aivan niin kuin sisareni Lainepentu oli perinyt jäänsiniset silmänsä häneltä.
Ajatellessani Lainepentua tunsin jonkin epämiellyttävän kylmän möykyn liikahtavan sydämeni alapuolella. Vaikka en ajatellutkaan asiaa enää niin usein, ehkä minä oikeasti olinkin tolaltani pienen naaraan poismenosta. Se saattoi selittää sen, miksi olin reagoinut Skafian tuloon niin voimallisesti.
”Minun ihana poikani.” Ikävät ajatukset kaikkosivat mielestäni sillä samaisella hetkellä, kun tunsin emoni alkavan nuolla hellästi korvantaustojani. Ei ollut mitään syytä riidellä pikkuasioista.
”Onko teidän pakko lähteä?” Katselin häntä huiskien isääni Hiilihammasta ja tämän vierellä itseään sukivaa Korppisiipeä. Tänä iltana oli kokoontuminen, ja he molemmat olivat lähdössä sinne.
En pitänyt ajatuksesta, että vanhempani menivät vaihtamaan kuulumisia vihollisklaanin reviirille. Sehän saattoi yhtä hyvin olla ansa, jonka avulla repiä Eloklaani riekalaiseksi, kunnes siitä ei olisi enää pysymään yhtenä yhteisönä ja klaani ajautuisi tuhon partaalle.
”Tulemme takaisin ennen kuin huomaatkaan”, isä vakuutteli ja hieroi käpälällään päätäni rohkaisevasti. Hänen sanansa eivät kuitenkaan vakuuttaneet minua.
Kokoontumiseen lähtivät mukaan Eloklaanin tärkeimmät kissat: päällikkö, parantaja oppilaineen ja joukko vahvoja sotureita. Siinä olivat kasassa jo ainekset vähintään pikku kahakalle. Mikä muka esti Kuolonklaanin kissoja käymästä minun klaanitoverieni kimppuun heidän omalla reviirillään?
”Olehan kiltisti ja tottele Aurinkokajoa”, emo maukui oiottuaan vielä viimeiset hännäntyvessään rumasti sojottaneet karvat. Hän katsahti minuun rakastavasti ja kurkotti nuolaisemaan vielä poskeani, ennen kuin nousi ylös ja tassutti isän kanssa muiden kokoontumiseen lähtijöiden joukkoon.
Lämmin henkäys takaraivossani kertoi Aurinkokajon läsnäolosta; naaras tuli seisomaan rinnalleni ja katseli jotenkin haikean oloisena muiden suuntaan. Hän tuntui tavoittelevan jotakuta tiettyä katseellaan, mutta kun se ilmeisesti ei onnistunut, tuo kietaisi hännän ympärilleni ja lähti taluttamaan minua pentutarhalle päin.
Vielä ennen karhunvatukkapensaaseen katoamista ehdin nähdä Skafian istuskelemassa aukion reunalla viikset uteliaasti väpättäen ja katse leirin vilskettä seuraten. Siristin hiukan silmiäni; minä pitäisin kyllä huolen siitä, ettei tuo ulkopuolinen aiheuttaisi täällä mitään ongelmia, kunnes Mesitähti ja muut tulisivat takaisin.
//746 sanaa
