Lieskakajo
Kirjoittaja: Aura
Lieskakajon katse harhaili parantajanpesän edustavalla häärivässä Leimusilmässä. Kolli laski katsettaan surumielisenä ja yritti löytää Nokkospilven täyttämään tuon kollin jättämän ikävän aukon, mutta naarasta ei näkynyt missään. Ja todellisuudessa Nokkospilvi ei kykenisi täyttämään Leimusilmän jättämää aukkoa. Se oli niin suuri, että vaikka naaras makaisi koko painollaan Lieskakajoa vasten, hänellä oli silti kylmä ilman laikkuturkkista parantajaa. Kolli oli lähettänyt Kiurutassun veljensä, Tupsutassun mestarin mukaan. Hän ei juuri nyt jaksanut miettiä harjoituksia. Hänellä oli tarpeeksi huolta omastakin takaa. Ahventassu oli vasta hetki sitten toipunut valkoyskästä. Hänen oma Ahventassunsa… Lieskakajon sydän oli edelleen täynnä huolta. Naaras olisi voinut kuolla! Lieskakajo oli ollut niin lähellä Eloklaanista lähtöä, mutta Ahventassun sairastuminen oli saanut kollin tajuamaan, että hänen perheensä oli liian tärkeä. Hän ei voisi hylätä heitä. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että kolli oli jotenkin maagisesti unohtanut kaiken mitä oli tapahtunut. Ei, Lieskakajo ei voisi unohtaa kuinka häneltä oli riistetty lähes kaikki.
Taas. Huomaamattaan kollin silmät olivat ottaneet kohteekseensa Leimusilmän. Lieskakajo ajatteli, että ehkä jos hän tuijottaisi kollia tarpeeksi pitkään, hän kyllästyisi näkyyn. Mutta jokaisella kerralla hän vain koki suurempia, yhtä hurjempia tunteita. Ne saivat aallot myrskyämään Lieskakajon sielussa. Kuin tuhat tähdenlentoa olisi osunut häneen ryminällä ja saanut kollin täyteen toiveita. Ehkä jos hän rukoilisi tarpeeksi pitkään hän muuttuisi itsekin tähdenlennoksi ja voisi toteuttaa oman toiveensa. Tai ainakin yhden niistä. Sen laikukkaan ja elävän.
“Emo kyseli sinua aiemmin.” Kujekulta. Lieskakajon tytär, kuka oli turhankin tietoinen koko tilanteesta. Vastahakoisesti punaturkkinen käänsi katseensa.
“Et ole hetkeen käynyt katsomassa meitä. Pentuni ovat jo isoja”, Kujekulta naukaisi hieman loukkaantuneena ja asettautui kollin sydänsilmien tielle.
“Kuka tahansa voi lukea lävitsesi. Olet uskomaton”, Kujekulta jatkoi, vaikka Lieskakajon olemus suorastaan huusi, että hän halusi olla yksin. Lieskakajo ei voinut ymmärtää miksi naaras oli niin typerä, että astui myrskyn keskelle?
“Helletassunkin koulutus on edistynyt hienosti ja Ahventassukin on palautunut tehtäviinsä” Kujekulta jatkoi ja avasi suunsa heti uudelleen:
“Kuule. En minäkään ole uskollinen Korppitähdelle saatika Käärmekullalle. Sinulla on kaikki oikeus olla vihainen, mutta haluaisin saada sinut takaisin.” Naaraan huokaisu huokui säälittävää epätoivoa ja kollin teki mieli räjähtää, että hänkin halusi saada takaisin sen kaiken mitä hän oli menettänyt. Mutta vaikka hän lentäisi tähdenlentona taivaalle ja joku onneton kissa toivoisi hänen puolestaan, sekään ei auttaisi.
“Me kaikki haluamme. Ja lopeta tuo tyhjään tuijottelu, se saa sinut näyttämään oudolta”
Sen sanottuaan Kujekulta oli poissa. Ihan sama. Ei Lieskakajoa kiinnostanut. Hän tuijottelisi, vaikka kaikki pitäisivät häntä hulluna. Ei sillä ollut enää mitään väliä. Miten millään voisi olla enää mitään väliä? Lieskakajo kuitenkin kääntyi ja lompsi takaisin soturien pesään. Tulisi vaikka uusi sota, ei kollia kiinnostanut. Jos Kuolonklaani hyökkäisi, kolli ei todellakaan taistelisi Korppitähden ja Käärmekullan rinnalla. He olivat riistäneet häneltä sen mistä Lieskakajo oli koko ikänsä unelmoinut.
