Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
//TAISTELUTARINA (rajakahakasta kertoo osa viimeisestä kappaleesta, eli siis 329 sanan verran = 3TaP)
Seurasin sivusta Sarastuspentua, joka leikki yksin vaanimista vähän matkan päässä. Ulkona oli leuto sää ja aurinkokin paistoi, joten olin tuonut nuorimman tyttäreni sekä Piiskupennun kukkulan päälle leikkimään. Tosin leikkimään oli innostunut vain Sarastuspentu; Piiskupentu, tyttärenpoikani, istui vieressäni ja seurasi tyynesti sivusta toisen pennun touhuja.
En voinut olla huvittumatta siitä, miten paljon pieni kolli näytti itseltäni. Oikeastaan ainoa eroavaisuus ulkonäössämme – koon lisäksi tietysti – oli se, että minulla etutassuni olivat valkoiset mutta hänellä ne olivat takatassut. Odotin mielenkiinnolla, miltä hän tulisi näyttämään vanhempana.
”Kiinni jäit!” Sarastuspennun hihkaisu sai minut kääntämään katseeni Piiskupennusta tyttäreeni, joka oli ilmeisesti tehnyt onnistuneen hyökkäyksen käpyeläimen kimppuun. Naaras tarttui kävystä kiinni hampaillaan ja ravisteli sitä lujasti. Sen jälkeen hän kääntyi katsomaan minua silmät loistaen onnistumisen riemusta. ”Näitkö, isi? Minä tapoin sen! Olen yhtä hyvä metsästäjä kuin emo!”
Ylpeä kehräys kumpusi rinnastani. ”Kaikki metsän hiiret saavat vielä pelätä sinua”, hyrisin leikkisästi.
”Niin saavat! Ja oravat ja jänikset myös!” pieni pentu julisti ja röyhisti rintaansa ylpeästi. Katsoin häntä lempeästi. Klaanien ja erakoiden välillä vallitseva sotatila ei ollut onnistunut sammuttamaan pienokaisen elämän intoa, ja jos se minusta riippui, se ei saisi siihen koskaan edes tilaisuutta.
Viimeinen kulunut puolikuu oli koetellut koko klaania, erityisesti omaa lähipiiriäni. Ystäväni Utusielu ja Hallavarjo, jotka myös olivat olleet minun ja Korppisiiven mestareina oppilasaikoinamme, olivat tulleet raakalaismaisesti tapetuiksi rajoilla sattuneiden kahakoiden yhteydessä. Oman mestarini, Utusielun, kuolemaa tyttäreni Kuutamolaine oli valitettavasti ollut todistamassa, ja eikä tämä ollut vieläkään toipunut tapahtuneesta. Hallavarjon ruumiille ei oltu voitu pitää edes valvojaisia, sillä kujakissat olivat vieneet sen mukanaan. Myös Kirsikkakuono, yksi Eloklaanin peräti vanhimmista kissoista, oli nukkunut pois muutama päivä sitten, ja emoni Nokilintu suri kovasti ystävänsä menetystä.
Kuolema oli siis ollut hyvin läsnä viime aikoina, mutta sain uskoa tulevaan pelkästään seuraamalla kasvavia pentuja, jotka olivat vielä autuaan tietämättömiä pahasta, joka heitä ympäröi. Halusin suojella heidän viattomuuttaan niin pitkään kuin se oli mahdollista.
”No niin, pennut, on aika tulla takaisin sisälle”, Kimalaistoiveen naukaisu kukkulan sisälle vievän onkalon suulta käänsi sekä minun että kahden pennun huomion raitaturkkiseen kuningattareen.
Sarastuspentu vilkaisi minuun kysyvästi, ja minä nyökäytin hänelle päätäni vahvistaakseni tämän vanhemman sisaren sanat. ”Alkaa olla ruoka-aika. Kai sinä yhä haluat olla yhtä hyvä metsästäjä kuin emosi?”
Pikkuruinen naaras nyökytteli rivakasti. ”Haluan!”
”Siinä tapauksessa sinun pitää syödä paljon, jotta sinusta kasvaa iso ja vahva kissa”, mau’uin viiksiäni värisyttäen ja tuuppasin pentua hellästi onkaloa kohti. Sarastuspentu huokaisi hieman pettyneenä, mutta lähti kuitenkin tassuttamaan Piiskupennun perässä Kimalaistoiveen luo.
Seurasin katseellani, kunnes kumpikin pentu varmasti oli päässyt kuningattaren luo, ennen kuin käännyin katselemaan ympärilleni kukkulalla. Pentuja vahtiessa ei ollut juuri sijaa vilkuilla turhaan ympärilleen, tai toinen heistä saattoi kadota silmänräpäyksessä omille teilleen – tässä tapauksessa se toinen olisi luultavammin ollut vikkelämpi Sarastuspentu.
Huomasin Minttuliekin johtaman metsästyspartion nousevan juuri kukkulan päälle. Soturit veivät saaliinsa tuoresaaliskasaan ja hajaantuivat sitten kukin omiin puuhiinsa. Minttuliekki jäi kuitenkin seisoskelemaan paikoilleen ajatuksiinsa uppoutuneen oloisena. Emme olleet ehtineet vaihtaa kuulumisia aikoihin vanhan ystäväni kanssa, joten päätin lähestyä varapäällikköä pyytääkseni häntä mukaan kävelylle.
”Hei, Minttuliekki!” tervehdin punertavaturkkista naarasta astellessani tämän luokse. ”Pitääkö kiirettä?”
Minttuliekin korvat ponnahtivat pystyyn ja hän kääntyi katsomaan minua ensin hiukan yllätetyn näköisenä, mutta tunnistettuaan minut, hänen ilmeensä suli. “Hei vain, Hiilihammas. Varapäällikkönä kiire ei lopu koskaan”, naaras naurahti päätään pudistellen.
“Sen uskon”, hymähdin. “Mietin kuitenkin, olisiko sinulla aikaa lyhyelle kävelyretkelle? Voisimme käydä vaikka samalla tiedustelemassa Kuolonklaanin rajan lähellä, ettei se tunnu liian turhanpäiväiseltä.”
“Eiköhän se sovi. Pieni tauko tekisi kyllä terää”, Minttuliekki vastasi mietittyään hetken. Nyökkäsin hänelle hymyille, ja lähdin laskeutumaan hänen rinnallaan rinnettä alas.
Matkalla Kuolonklaanin rajalle ehdimme puhua viime kuiden tapahtumista, niin hyvistä kuin huonoista sellaisista. Vaikka yritimme pitää keskustelun ilmapiirin kepeänä puhumalla pennuista ja lähestyvästä hiirenkorvasta, taustalla vaikuttava sota ja menetykset toivat mukanaan synkän sävyn, kuin päidemme päällä roikkuvat tummat myrskypilvet.
Lähestyessämme rajanaapurin aluetta tunsin niskakarvojeni nousevan pystyyn. Tuskin voisin enää koskaan nähdä Kuolonklaania ja sen kissoja samalla tavalla kaiken sen jälkeen, mitä he olivat laittaneet minun klaanini kestämään. Olin yleensä hyvin anteeksiantavaista sorttia, mutta tällä kertaa kuolonklaanilaiset olivat menneet liian pitkälle.
Rajan pinnassa Kuolonklaanin löyhkä oli vahvimmillaan. Haju oli niin tuore, ettei voinut olla kauaakaan siitä, kun partio oli käynyt jättämässä merkkinsä. Vaihdoimme Minttuliekin kanssa merkitseviä katseita, mutta ennen kuin kumpikaan ehti avata suutaan tuodakseen ajatuksensa ilmi, Kuolonklaanin puolella rajaa näkyi liikettä. Katseeni kiinnittyi välittömästi kahteen kissaan, jotka hölkkäsivät rajaa kohti vakavan näköisinä. Olin nähnyt heidät kummatkin usein klaanikokoontumisissa täydenkuun aikaan: vanhempi kissa – savunharmaa naaras – oli Ruusutuike ja hänen perässään tuleva punaruskea kolli Jääviilto.
Upotin kynteni lumeen ja yritin hillitä itseäni tekemistä mitään typerää – Jääviilto oli ollut mukana hyökkäyksessä Eloklaanin leiriin. Myös Minttuliekki vierelläni värisytteli lihaksiaan turkkinsa alla levottoman oloisena. Siristin hieman silmiäni katsoessani Jääviiltoa, joka pysähtyi Ruusutuikkeen kanssa aivan rajalle.
Jääviilto tuntui ottavan sangen huomaamattoman eleeni hyvin vakavasti, sillä yllätäen kolli syöksähti minua kohti kynnet ojennettuna. Paljastin hampaani ja nousin takajalkojeni varaan ottaakseni suuremman kollin iskun vastaan. Jääviillon onnistui raapaista minua lapaan kynsillään, ja sen aiheuttama kipu sai taisteluviettini suorastaan roihahtamaan liekkeihin. Nyt Kuolonklaani saisi maksaa teoistaan!
Kiedoin käpäläni soturin kaulan ympärille ja hapuilin hampaillani tämän kurkkua, mutta tuntiessani hampaat niskassani, jouduin irrottamaan otteeni. Jääviilto valmistautui uuteen hyökkäykseen, joka ei kuitenkaan onnistunut, sillä Minttuliekki riensi juuri ajoissa avukseni ja ryhtyi jakelemaan iskuja kuolonklaanilaiselle ennennäkemättömällä vimmalla.
Saatuani Jääviillon pois kimpustani saatoin keskittyä Ruusutuikkeeseen, joka oli puolestaan tullut oman klaanitoverinsa avuksi. Naaraan hampaat olivat pureutuneet niskaani. Koska olimme suurinpiirtein samankokoiset, minun oli puskettava voimani äärirajoilleen kierähtääkseni selälleen ja vetääkseni vanhemman kissan mukanani maahan. Ruusutuikkeen hampaat puristivat yhä niskaani, joten käännyin koko painollani hänen päälleen niin, että naaras pusertui minun ja alla olevan lumen väliin.
Kun tunsin hänen otteensa höllenevän hieman, käytin tilaisuuden hyväkseni ja riuhtaisin itseni vapaaksi. Niskastani lähti tukko karvaa, ja paljaaksi jäänyttä ihoa kirveli. Vääntäydyin vikkelästi oikein päin kohdatakseni vastustajani kasvotusten, mutta Ruusutuike oli jo valmiina uuteen hyökkäykseen ja potkaisi minua lujaa vatsaan takajaloillaan. Ilma pakeni keuhkoistani ja hoipertelin kauemmaksi soturista, joka kömpi jo jaloilleen.
Tiesin jo nyt, että taistelu tulisi olemaan hyvin tasaväkinen. Mikäli kumpikaan osapuoli ei olisi valmis luovuttamaan, toinen meistä ei kävelisi täältä omin jaloin pois.
//Jää? >:0
