Malvatassu
Kirjoittaja: Elandra
Malvatassu laahusti Väärävarjon perässä eteenpäin kylmässä metsässä. Hyinen viima iskeytyi inhottavasti kilpikonnalaikukkaan kissan kasvoja vasten saaden tämän irvistämään.
”Ei tällaisessa säässä voi harjoitella! Palataan leiriin”, Malvatassu tuhahti ja pysähtyi siihen paikkaan. Väärävarjo käänsi tuiman, meripihkaisen katseensa kohti oppilastaan. Valkoturkkinen kolli oli joutunut sietämään nuorta oppilasta jo kuun verran. Malvatassu ei tosiaankaan tehnyt isoisänsä työtä hänen mestarinaan helpoksi!
”Tämä ei ole vielä mitään verrattuna lumimyrskyyn. Ala tulla, että pääsemme pois vielä tämän päivän aikana”, soturi tokaisi rauhallisella äänellä. Malvatassua ärsytti, ja sen merkiksi nuori naaras piiskasi ilmaa hännällään. Se hipoi polun reunalla kasvavia jäätyneitä varpuja. Malvatassu ei käsittänyt, miten Eloklaanin soturit jaksoivat olla niin raskaita! Hänestä tuntui, että hän oli syntynyt väärään klaaniin. Kuolonklaanissa nuorukainen olisi varmasti viihtynyt paremmin, hän oli siitä päivä päivältä varmempi!
Malvatassu päätti kuitenkin seurata mestariaan. Hän tiesi, että niskurointi aiheuttaisi vain rangaistuksia, joilla Väärävarjo uhkasi oppilastaan miltei päivittäin. Toistaiseksi Malvatassu oli selvinnyt ilman yhtäkään rangaistusta. Oppilaasta tuntui, että hän olisi kävellyt jo ikuisuuden. Todellisuudessa kaksikko vasta saavutti joen, ja Malvatassu ylitti sen ketterästi astinkiviä pitkin. Naaras inhosi vettä, ja hänen onnekseen vesisateet olivat jääneet Lehtisateen vaihduttua Lehtikatoon. Ilmat tosin olivat kylmenneet, mutta kyllä kylmä sää oli parempi kuin märkä, Malvatassu oli ajatellut.
Kun joki oli ylitetty ja oppilas ja mestari saapuivat nummelle, Väärävarjo pysähtyi ja kääntyi Malvatassun puoleen. Soturin kasvoilla oli vakava ilme.
”Harjoittelemme tänään nummilla saalistamista. Täällä turvanasi ei ole metsän aluskasvillisuutta, joten joudut todennäköisesti juoksemaan saaliin kiinni”, Väärävarjo kertoi rauhallisella äänellä. Malvatassu ei jaksanut keskittyä enempää. Oppilas katsoi mestariaan ja nyökytteli päätään, mutta hänen ajatuksensa olivat ihan toisaalla. Kaikki, mitä mestari sanoi meni aivan ohi naaraan miettiessä klaanin uusinta oppilasta, Pensastassua. Raidallinen kolli oli ansainnut oppilasnimensä vasta pari päivää sitten. Kilpikonnalaikukas naaras oli lähestynyt Pensastassua heti tuon ensimmäisenä oppilaspäivänä. Aluksi Malvatassu oli ärsyttänyt kullanruskeaa kissaa, mutta kun kolli oli ollut vähällä purskahtaa itkuun, myötätunto oli ensimmäistä kertaa koskaan herännyt nuoressa naaraassa. Loppujen lopuksi Malvatassu olikin käynyt oikein antoisan keskustelun itseään nuoremman kissan kanssa. Laikukas naaras oli avautunut tylsästä mestaristaan ja siitä, miten inhottavaa oli elää oppilaana, kun niin moni sääntö rajoitti elämistä.
Malvatassu kaipasi jo nyt Pensastassun seuraa, vaikka he olivat jutelleet viimeksi eilen illalla ennen nukkumaanmenoa. Tunteet hämmensivät nuorta naarasta, sillä hän ei koskaan ollut tuntenut mitään sellaista. Nyt hänelle ei olisi tullut mieleenkään kiusata Pensastassua tai sanoa kollille mitään ilkeää, olihan kolli hänen paras ystävänsä!
“No niin, sinun vuorosi”, Väärävarjon terävä lausahdus keskeytti Malvatassun ajatukset. Naaras katsoi mestariaan ja kurtisti kulmiaan. Koko opetustuokio oli mennyt häneltä täysin ohi, eikä naaraalla ollut hajuakaan siitä, mitä hänen täytyi tehdä. Malvatassu ei tietenkään voinut myöntää, ettei ollut kuunnellut sanaakaan, koska silloin hän joutuisi oikeasti kuuntelemaan mestarinsa ohjeita. Siispä naaras nyökäytti itsevarmasti päätään ja yritti samalla miettiä, mitä Väärävarjo hänen halusi tekevän.
“Minä en jaksa mitään leikkimistä. Tahdon alkaa heti saalistamaan”, kilpikonnalaikukas naaras tuhahti ja nosti leukansa pystyyn. Ei hänellä ollut harmainta aavistustakaan, kuinka nummilla saalistettaisiin, mutta ei sillä ollut väliä. Ei hän muutenkaan tarvitsisi saalistustaitoa soturina, kun muut hankkisivat kyllä saalista hänellekin.
Väärävarjo katsoi oppilastaan silmiään siristäen ja päästi ilmoille turhautuneen huokaisun:
“No, anna mennä sitten.”
Tyytyväinen Malvatassu oli lähtenyt kulkemaan kauemmas mestaristaan. Hän varmisteli taakseen vilkuilemalla, ettei valkoturkkinen soturi seurannut häntä.
“Hiirenaivo”, oppilas tuhahti tyytyväisenä, kun Väärävarjo oli jäänyt niin kauas, ettei hän enää nähnyt häntä. Malvatassu ei aikonut saalistaa. Hän palaisi pian Väärävarjon luokse ja kertoisi yrittäneensä, mutta ikävä kyllä saalis oli karannut.
Tyytyväinen virne kasvoillaan Malvatassu asteli häntä pystyssä yhä vain kauemmas mestaristaan. Nuorukaista paleli, sillä nummilla viima oli vieläkin voimakkaampi ja kylmempi kuin metsässä puiden suojissa. Vaikka Lehtikato oli vasta aluillaan, Malvatassu tiesi jo nyt vihaavansa sitä. Joitain päiviä aiemmin lumi oli satanut maahan, ja edelleen siellä täällä oli pieniä lumisia kohtia. Enimmät lumet olivat kuitenkin jo sulaneet. Malvatassu toivoi, ettei lunta sataisi koko lehtikatona yhtään.
Malvatassu käveli vain eteenpäin jäätyneiden ruohonkorsien lomassa. Kuin tyhjästä hän sai erinomaisen idean! Naaras hidasti mietteliäänä tahtiaan ja vilkaisi taakseen. Väärävarjon valkeasta turkista ei näkynyt jälkeäkään, oppilas oli aivan yksin nummilla. Ilmassa leijaili laimea partion tuoksu, joten siitäkään tuskin tarvitsi huolehtia. Malvatassu päätti, että hän kävisi ihan vain pikaisesti Kuolonklaanin reviirin kupeessa ja ehkä menisi ihan vähän rajamerkkien toiselle puolelle.
Idea oli kerrassaan loistava, ja Malvatassu kiristi vauhtiaan, kunnes kävely muuttui juoksuksi. Naaras juoksi tuulta vasten eteenpäin kohti Kuolonklaanin rajaa. Väärävarjo oli sanonut, ettei rajaa saisi koskaan ylittää ilman hyvää syytä, mutta Malvatassu vähät välitti. Oppilas halusi kuumeisesti tietää, millaista vieraan klaanin reviirillä oli.
Kuolonklaanin haju kulkeutui tuulen mukana Eloklaanin reviirille, ja Malvatassu hidasti tahtiaan. Hän muisti, että matkaa rajamerkeille olisi vielä vähän. Naaras vilkaisi taas taakseen, Väärävarjosta ei näkynyt jälkeäkään.
Oppilas jatkoi päättäväisesti matkaansa kohti rajaa. Hän oli varma, ettei kovinkaan moni eloklaanilainen ollut ylittänyt rajaa näin nuorena. Malvatassun kasvoille piirtyi tyytyväinen virne, kun hän saapui rajamerkkien luokse. Epäröimättä oppilas astui hajumerkkien yli. Sitten hän otti toisen askeleen ja vielä kolmannenkin, niin helppoa se oli!
Malvatassu silmäili Kuolonklaanin reviiriä. Se ei näyttänyt mitenkään erikoiselta. Siellä täällä harvakseltaan kasvoi muutama puu, ja monen ketunmitan päässä oli suuri lampi. Oppilas tiesi, että lammen takaa erottuva suuri kiviläjä oli Kivikukkula, jossa klaanit tapasivat toisensa täysikuun kokoontumisessa. Malvatassukin halusi päästä kokoontumiseen mukaan, jotta hän pääsisi näkemään oikeita kuolonklaanilaisia. Väärävarjokin oli kuulemma asunut joskus Kuolonklaanissa, mutta ei valkoista soturia voinut Malvatassun mielestä laskea kuolonklaanilaiseksi, eikä sen enempää myöskään aidoksi eloklaanilaiseksi. Kolli oli erakko, vaikka hänellä sattuikin olemaan klaaninimi ja vaikka hän asuikin Eloklaanissa.
Malvatassu otti vielä muutaman askeleen eteenpäin syvemmälle Kuolonklaanin reviiriä, kunnes kuuli huudon takaansa:
“Malvatassu! Tule tänne ja heti!”
Oppilaan niskavillat nousivat inhosta pystyyn, kun tämä mulkaisi rajalle ilmestynyttä mestariaan. Miten Väärävarjo olikaan päässyt hänen huomaamattaan niin lähelle? Malvatassu katsoi uhmakkaasti valkoista soturia, jonka kasvoilla oleva vakava ilme kertoi, että hän oli tosissaan. Malvatassu kohautti rennosti lapojaan, kaipa hän oli nähnyt jo tälle kertaa ihan tarpeeksi Kuolonklaanin reviiriä. Oppilas ravasi takaisin omalle reviirilleen häntä pystyssä ja kohtasi mestarinsa katseen. Väärävarjo ei näyttänyt iloiselta, ja se sai Malvatassun hymyilemään.
“Sinun piti saalistaa, eikä mennä vihollisklaanin reviirille”, valkoturkkinen soturi torui oppilastaan, joka vähät välitti. Malvatassu ei kokenut tehneensä mitään väärää, hän halusi vain nähdä, millaista Kuolonklaanin reviirillä oli.
“En jaksanut saalistaa, kun yksi jänis pääsi jo karkuun. Ajattelin vain vilkaista nopeasti, millaista Kuolonklaanin reviirillä on”, Malvatassu valehteli lapojaan kohauttaen, “sinähän voisitkin esitellä sitä minulle paremmin.”
“Älä valehtele, minä seurasin hajujälkeäsi, enkä haistanut yhden yhtä saaliseläintä. Me palaamme nyt leiriin, ja minä raportoin rikkeestäsi Mesitähdelle. Sinä menit liian pitkälle ja siitä hyvästä saat rangaistuksen, jonka me isäsi kanssa päätämme”, Väärävarjo lausahti matalalla äänellä. Malvatassu kurtisti kulmiaan.
“Mitä? Enhän minä mennyt kuin ihan vain muutaman askeleen! Ei tällaisesta voi antaa rangaistusta. Eikä isä voi minua rankaista, olenhan sentään hänen tyttärensä”, naaras marmatti, mutta se ei näyttänyt tehoavan Väärävarjoon, joka viittoi oppilaan peräänsä.
“Usko pois, edes sinun isäsi ei katso tekojasi hyvällä”, valkea soturi tokaisi, kun Malvatassu lähti seuraamaan tätä. Hän ei uskonut, että Mesitähti antaisi hänelle rangaistusta. Ja jos hän sen tekisi, se olisi ehdottoman väärin tehty.
Malvatassu ja Väärävarjo palasivat leiriin. Aukiolla oli paljon kissoja, ja Mesitähti seisoi Litteäkiven päällä. Oliko klaanikokous pidetty ilman Malvatassua? Ajatus siitä sai Malvatassun harmistumaan. Mesitähti ei tosiaankaan välittänyt tyttärestään edes sen vertaa, että olisi pitänyt klaanikokouksen vasta sitten, kun tämäkin oli paikalla.
“Mitä tapahtuu?” Väärävarjo kysyi toiselta valkoturkkiselta kissalta, jonka Malvatassu tunnisti Pohjaharhaksi. Hän oli hänen mestarinsa pentu ja Mesitähden velipuoli. Pohjaharha oli tylsä kissa, hänen kasvoillaan oli aina sama, tylsä ja mitäänsanomaton ilme.
“Kujepennusta ja Lehmuspennusta tuli juuri oppilaita”, valkea kolli ilmoitti rauhallisella äänellä kohdatessaan isänsä katseen. Malvatassu kurtisti kulmiaan. Ihanko oikeasti Mesitähti oli nimittänyt niinkin typerät pennut oppilaiksi?
Kilpikonnalaikukas oppilas livahti Pohjaharhan takaa pois mestarinsa seurasta lupaa kysymättä ja kiiruhti kohti oppilaiden pesää. Hän olisi halunnut avautua Pensastassulle ja kertoa, miten epäreilu mestari Väärävarjo oli, muttei kullanruskeaa kollikissaa näkynyt pääaukiolla. Malvatassu huokaisi turhautuneena ja pujahti sisään oppilaiden pesään. Malvatassu oli juuri asettumassa sammalvuoteelleen, kun hän näki kullanruskean hahmon astuvan pesään. Kun tulija olikin Pensastassun sijaan Kujetassu, naaraskissan ilme muuttui tympääntyneeksi.
Malvatassu kävi nopean keskustelun nuoremman kissan kanssa. Kujetassu oli pyytänyt kilpikonnalaikukasta oppilasta auttamaan häntä vuoteen tekemisessä. Pesä oli tyhjillään, ja Malvatassu sai taas erinomaisen ajatuksen. Hän auttaisi uutta oppilasta, mutta sen seurauksena Kujetassu toivon mukaan jo ensimmäisenä päivänään ongelmiin. Naaras oli nopeasti huomannut, ettei ruskea oppilas edes kuunnellut häntä! Kujetassu pyysi Malvatassua sanomaan asiansa uudelleen, ja niin Malvatassu tekikin.
“Hyvä on, ehkä minulla tämän kerran on sinulle aikaa”, naaras pyöräytti silmiään, kuin tekisi isonkin palveluksen nuoremmalle naaraalle, “vaikka minä en kyllä tarvinnut kenenkään apua petini tekemiseen. Mutta kyllä minä sen ymmärrän, että sinä olet noin avuton ja tarvitset apua ihan kaikessa.”
Ennen kuin Kujetassu ehti sanoa mitään, vanhempi oppilas viittoi hänet perässään ulos pesästä. Malvatassu varmisti, etteivät muut oppilaat kuulleet häntä, kun hän alkoi “auttamaan” Kujetassua:
“Sammalet ovat loppu parantajan pesästä, joten ne on haettava leirin ulkopuolelta tai joudut nukkumaan kovalla maalla. Minä voin näyttää sinulle tietä, mutta meidän on mentävä kenenkään huomaamatta, koska aiomme yllättää kaikki hakemalla sammalia. Pystytkö sinä siihen?”
//Kuje?
