Kuutamolaine
Kirjoittaja: EmppuOmppu
//TAISTELUTARINA (rajakahakasta kertoo vain viimeinen kappale, eli 241 sanaa = 2TaP)
Tuuli tuiversi kukkulan reunalla istuvan Kuutamolaineen turkkia. Mustavalkoinen naaras oli kohdistanut poissaolevan katseensa kauas horisonttiin, kohti sekametsää, jossa heidän vanha leirinsä sijaitsi. Hyökkäyksestä oli kulunut jo useita päiviä, mutta kissoilla oli yhä paranevia haavoja sekä vammoja, joista kaikki eivät toipuisi koskaan kunnolla. Viherkatse oli menettänyt näkönsä, Sypressikuiske oli rampautunut… Kuutamolaine ei voinut käsittää sitä julmuutta, jota oli kokenut taistellessaan kuolonklaanilaisia ja kulkukissoja vastaan.
Hän itsekin oli tahrannut omat käpälänsä jonkun toisen verellä. Hänellä ei ollut kuitenkaan ollut muita vaihtoehtoja, sillä kuolonklaanilainen olisi epäilemättä tappanut hänet, mikäli olisi vain saanut siihen tilaisuuden. Siitäkin huolimatta nuori soturi ei voinut olla tuntematta iljetystä ollessaan vastuussa jonkun toisen kuolemasta.
“Hei.” Kuutamolaineen korvat nytkähtivät takaa kuuluvan ystävällisen naukaisun suuntaan, ja hän tunnisti oitis entisen mestarinsa äänen. Soturitar käänsi päätään ja katsahti Utusieluun, joka tassutti hänen vierelleen. “Oletko kiireinen? Ajattelin lähteä saalistamaan, ja seura kelpaisi.”
“Tulen mielelläni”, Kuutamolaine vastasi hymyillen ja nousi venytyksen kautta seisomaan. “Kaipasinkin jotain tekemistä.”
“Siltä sinä kyllä näytitkin”; Utusielu sanoi hieman kiusoittelevaan sävyyn samalla kun lähti laskeutumaan alas kukkulan rinnettä. Kuutamolaine naurahti ja hyppeli vanhemman naaraan perään.
Kissakaksikko suuntasi nummille, joista käytännössä heidän koko tämänhetkinen, kavennettu reviirinsä koostui. Avarassa maastossa ei ollut juuri puita, jotka olisivat suojanneet tuulelta, mutta toisaalta riistaeläinten hajut kulkeutuivat pitkienkin matkojen takaa saalistajien luo. Esimerkiksi juuri nyt soturit olivat haistaneet jäniksen, jonka tuoksua tuuli kuljetti Kuolonklaanin rajan suunnalta.
“Pitäisikö käydä katsomassa, josko se olisi meidän puolellamme?” Kuutamolaine ehdotti Utusielulle, joka oli pysähtynyt nuuhkimaan ilmaa kuono koholla. Kilpikonnalaikkuinen soturi nyökäytti hitaasti päätään.
“Emme kai me siinä mitään voi hävitäkään. Ja jos se sattuukin olemaan Kuolonklaanin reviirillä, voimmehan aina palata takaisin ja yrittää onneamme jossain muualla.” Utusielun optimistinen asenne oli niin tarttuvaa, että se sai jopa Kuutamolaineen uskomaan, että asiat kääntyisivät vielä parhain päin.
“Mitä jos hajaannutaan ja yritetään etsiä sitä kahdesta suunnasta?” nuorempi naaras pohti ääneen.
“Se voisi toimia. Minä menen vasemmalle, niin lähde sinä oikealle.”
“Selvä juttu! Nähdään vähän ajan kuluttua tässä.”
Kuutamolaine hyvästeli vielä toverinsa, ennen kuin lähti hölkkäämään sovittuun suuntaan, haistellen samalla ilmaa jäniksen varalta. Jos hän kuitenkin olisi tiennyt, millainen vaara hänen ystäväänsä odotti vasemmalla, ei hän ikimaailmassa olisi ehdottanut hajaantumista…
Kuutamolaine tiputti jäniksen lumeen päästyään tapaamispaikalle. Pitkäkorva oli sattunut olemaan juuri sopivasti Eloklaanin puolella rajaa, ja lyhyen ja nopean ajojahdin päätteeksi hänen oli onnistunut saada se kiinni ja päättää sen päivät. Utusielua ei näkynyt vielä missään – tämä kai yhä etsi jänistä.
Nuori soturinaaras hautasi saaliinsa lumeen odottamaan paluutaan ja lähti sitten etsimään entistä mestariaan ilmoittaakseen tälle, että tämä voisi lopettaa jo etsimisen. Toki saattoihan olla niin, että Utusielu oli löytänyt toisenkin jäniksen ja saattaisi tarvita apua sen kiinni saamisessa. Ei sillä, ettäkö vanhempi kissa olisi ollut korkean ikänsä puolesta jotenkin epäpätevä siinä tehtävässä, mutta ihan vain kaiken varalta…
Kuolonklaanin rajan lähestyessä Kuutamolaineen korviin kiiri veret seisauttava huuto. Kauhukseen hän tunnisti äänestä huutajan olevan Utusielu, ja silloin hän vasta ampaisi juoksuun.
Kauempana edessäpäin näkyi kahden keskenään kamppailevan kissan hahmot. Utusielu pisti kampoihin mustaturkkiselle kuolonklaanilaiselle, joka jakeli armottomasti iskuja naaraalle. Kuutamolaine ehti nähdä, miten kuolonklaanilainen tarttui hänen entistä mestariaan kurkusta hampaillaan. Hetkeä myöhemmin Utusielun ruumis lakkasi kouristelemasta, ja vanha kissa jäi makaamaan liikkumatta aloilleen.
“Ei! Utusielu!” parkaisu karkasi Kuutamolaineen suusta. Hän rynnisti elottoman mestarinsa luo välittämättä kuolonklaanilaisesta, joka sähisi hänelle karvat pörhistettynä ja korviaan epäluuloisesti luimistellen. Samaan aikaan jostain mustan kissan takaa paikalle kiiruhti toinen kuolonklaanilainen, punaruskea kolli.
Kissat keskustelivat jostakin keskenään, mutta Kuutamolaine ei kuunnellut. Hän oli kyyristynyt Utusielun ylle, tutki epätoivoisesti tämän äänettömään huutoon jähmettyneitä kasvoja, yrittäen löytää pienintäkin elonmerkkiä, edes jotain… Utusielu oli kuitenkin poissa.
“Ei ole järkeä jatkaa tätä turhaa taistelua.” Kuutamolaine kuuli punertavaturkkisen kissan sanovan toiselle, ja silloin hän vasta todella tuli tietoiseksi näiden läsnäolosta. Hän kohotti epäuskoisen, sumean katseensa kuolonklaanilaisiin, jotka olivat jo kääntyneet selin häneen päin, ilmeisestikin aikeenaan livetä paikalta vähin äänin.
“Te saastat…” matala murina kumpusi Kuutamolaineen sisältä. Hän oli jo syöksymässä Utusielun tappaneen kissan kimppuun, kun kuuli takaansa lähestyvän eloklaanilaispartion huudot. Kuolonklaanilaiset ottivat jalat alleen ja pakenivat murhapaikalta kiireen vilkkaa, mutta Kuutamolaine ei kyennyt lähtemään heidän peräänsä.
Hänen jalkansa olivat kuin naulitut maahan, Utusielun veren tahriman ruumiin ylle. Hän saattoi vain tuijottaa vihan ja surun sekaisin tuntein kuollutta ystäväänsä, jonka kaulassa olevasta haavasta pulppusi yhä punaista nestettä, johon hänen omat kyyneleensä sekoittuivat.
