Pohjaharha
Kirjoittaja: Elandra
Hilehuurteen äkkipikaisuus, impulsiivisuus ja tottelemattomuus eivät tulleet minulle lainkaan yllätyksenä – päinvastoin olisin yllättynyt, mikäli soturi olisi keskittyneesti kuunnellut Salviakatseen ohjeita ja pysytellyt joukossamme. Mutta koska kyseessä oli Hilehuurre, hän oli liuennut paikalta heti, kun puheeksi oli tullut avun kyseleminen kotikisuilta. Minä ja Salviakatse jäimme seisomaan äimistyneinä aloillemme, kun hopeinen kolli otti jalat alleen ja juoksi tiehensä.. Katsahdin ilmeettömänä ja hyvin kyllästyneenä vanhempaa soturia ja pakotin itseni pitämään turhautuneen huokauksen sisälläni.
”En kyllä ollut ajatellut meidän hajaantuvan”, Salviakatse tuumasi pudistellessaan päätään. Nyökkäsin merkiksi, että olin naaraan kanssa aivan samaa mieltä. En voinut ymmärtää, miten Hilehuurre oli niin huolimaton, ajattelematon ja itsekäs. Hän ei koskaan tätä ennen ollut astunut käpälälläänkään kaksijalkalaan, joten kollilla oli suuri riski ajautua itse tai ajaa joku muu vaaraan – olihan se riski suuri jo kotimetsässäkin…
”Lähdemme kaiketi hänen peräänsä?” kysyin rauhallisella äänellä Salviakatseelta, sillä loppujen lopuksi päätös oli hänen. Mesitähti oli määrännyt tabbykuvioisen naarassoturin pienen partiomme johtajaksi, sillä hän oli ainoa jolla oli kokemusta yrteistä ja kaksijalkaloista. Salviatakse nyökkäsi ja lähti johdattamaan meitä kohti kaksijalanpesää, jota kohti Hilehuurre oli hetki sitten lähtenyt.
Loikkasimme puisen aidan päälle ja seurasimme Hilehuurteen hajujälkiä eteenpäin. Pienen hetken kuluttua erotimmekin pilkukkaan soturin erään kaksijalanpesän pihasta. Hilehuurre oli kaiketi aloittanut tehtävän suorittamisen heti, sillä hän oli lyöttäytynyt mustavalkoisen kotikisun seuraan. Pieni mustavalkoinen naaraskissa näytti säikähtäneen, enkä kyllä ihmetellyt sitä yhtään. Hilehuurre osasi olla hyvin epämukava ja tungetteleva sille päälle sattuessaan. Salviakatse viittoi hännällään minulle merkin loikata alas. Hyppäsimme pois aidan päältä pihan lumiselle pohjalle tismalleen yhtä aikaa. Sekä kotikisu että Hilehuurre huomasivat meidät, sillä molempien katseet kääntyivät meitä kohti. Lähdimme kävelemään Salviakatseen kanssa kohti kahta kissaa, yrittäen pysyä mahdollisimman rauhallisina ja epäuhkaavina. Huomasin klaanitoveristani, että hän oli vähintäänkin yhtä jännittynyt kuin Hilehuurteen löytämä kotikisu. Hilehuurteen kasvoilla sen sijaan oli nyrpeä ilme, kuin minä ja Salviakatse olisimme tulleet pilaamaan hänen retkensä.
”Et saa säntäillä tuolla tavalla, Hilehuurre”, huomautin rauhallisella äänellä klaanitoverilleni päästyäni hänen rinnalleen. Salviakatse jäi hieman taaemmas, josta päättelin hänen antavan meidän hoitaa keskustelut kotikisun kanssa.
Käänsin meripihkaiset silmäni mustaturkkiseen naaraskissaan, joka katsoi meitä kullanruskeat silmänsä ammollaan. Kissan niskavillat olivat nousseet pystyyn ja hän oli pyöristänyt selkänsä – hän taisi pitää meitä uhkana.
”Te olette metsäkissoja. Mitä te teette täällä?” naaraskissa kysyi silmäillessään vuorotellen meistä jokaista. Olin juuri miettimässä sanojani, kun Hilehuurre tapansa mukaisesti avasi suunsa ja vei puheenvuoroni:
”Kuten olin juuri sanomassa, tulimme kysymään apuasi. Me etsimme kaksijalkojen yrttejä, joita he kuulemma pitävät läpinäkyvissä pesissä. Oletko sinä nähnyt sellaisia?”
No, ainakin Hilehuurre meni suoraan asiaan, ajattelin. Toisaalta se saattoi olla myös huono asia. Me olimme tunkeutuneet tämän kotikisun kotiin, enkä uskonut hänen olevan yhtä ymmärtäväinen kuin Mesitähti, joka salli kenen tahansa kulkea Eloklaanin reviirillä..
”Olen”, kissa vastasi lyhyesti ja jännittyneesti, vilkuillen edelleen vuoronperään meitä.
”Missä niitä on?” Hilehuurre kysyi malttamattomana. Voi kun olisin voinut tukkia tuon epäammattimaisen soturin kuonon umpeen edes täksi lyhyeksi ajaksi.. Olin saanut ajatukseni kasaan, joten nyt oli minun vuoroni liittyä keskusteluun:
”Sinun ei tarvitse pelätä. Me etsimme yrttejä vain klaaniamme varten. Kun löydämme ne, lähdemme kaksijalkalasta heti emmekä palaa enää. Olisimme kiitollisia, jos näyttäisit meille tietä.”
Kotikisu näytti epäröivän, mutta pienen hetken emmittyään hän myöntyi. Naaras räpäytti silmiään ja otti hieman rennomman asian.
”Hyvä on, mutta te lähdette sitten saman tien. En pidä siitä, kun vieraat kissat tulevat minun reviirilleni luvatta”, mustavalkoinen kotikisu näpäytti ja kohotti aavistuksen verran leukaansa. Hän paransi ryhtiään ja käveli ohitsemme – kiertäen meidät mielestäni vähän turhankin kaukaa ja varovaisesti – suunnatessaan kohti pihan vastakkaista kulmaa. Lähdimme hänen peräänsä. Kun Salviakatse otti taas johdon ja asettui minun, Hilehuurteen ja kotikisun väliin, käänsin ilmeettömän katseeni Hilehuurteeseen.
”Vaikka emme olekaan klaanin reviirillä, et saa lähteä tuolla tavoin omille teillesi. Et tunne kaksijalkalaa ja pahimmassa tapauksessa olisit voinut vaarantaa koko tehtävän. Keskity, Hilehuurre”, komensin kollia vakavalla äänellä. Jonkun täytyi tehdä hänelle selväksi, ettei hänen toimintansa ollut lainkaan hyväksyttävää.
//Hile?
