Hallavarjo
Kirjoittaja: Aura
Hallavarjon tassut nykivät kollin nähdessä unta.
”Isä, isää. Auta minua, pelasta minut!”, kuului hento ja avuton kuiskinta. Kollin viikset vapisivat ja hän hengitti raskaammin.
”Halavaviiksi, ei! Eeei!” kolli vastasi avunhuutoihin avuttomana, vaikka hän ei nähnytkään mitään. Oli vain pimeys ja huudot.. Lopulta kollikissa säpsähti hikisenä hereille ja katseli ympärilleen. Kaikki näytti tutulta ja oikealta. Ei ollut enää pimeyttä tai Halavaviiksen äänellä huudettuja huutoja. Hallavarjo tasasi hengitystään ja huohotti. Kollista tuntui, että hän olisi juossut molempien klaanien reviirit ympäri kolmesti.
”Se oli, huoh. Puusk. Vain painajaista”, Hallavarjo puuskutti ja ravisteli päätään. Viherkatsekin oli jo lähtenyt päivän askareisiin. Painajaiset olivat lisääntyneet huomattavasti naaraan kuoleman jälkeen ja lähes jokaisena kertana, kun kolli nukkui inasenkin myöhempään, hän näki painajaista. Hallavarjo nousi ylös ja venytteli ensin etujalkansa huolella. Hän laskeutui pitkään venytykseen ja kollin suusta pääsi äänekäs mrrau. Hallavarjo ei ollut enää mikään nuori kissa, joten venytteleminen oli hänelle entistä tärkeämpää. Valkoturkkinen venytteli vielä takajalkansa ja selkänsä, kunnes oli valmis aamujumppansa kanssa ja loikkasi sitten soturien pesän ylemmältä tasolta alas. Kollin turkkia lämmittivät hennot auringonsäteet, että hän sitten nautti hiirenkorvan lopusta! Hallavarjo tervehti muutamia aukion kissoja nyökkäyksillä, mutta ei virkonut kenellekään sanaakaan. Kolli halusi viettää tämän päivän itsensä seurassa eikä halunnut ottaa riskiä, että joku puhelias kissa kiskoisi hänet tekemään jotain. Kolli pudisteli päätään huvittuneena, hänen siskonsa Utusielu todennäköisesti tekisikin noin.
Hallavarjo askelsi rauhallisesti ulos leiristä ja vetäisi keuhkoihinsa kasan raikasta ulkoilmaa. Hallavarjo keskittyi hengittelemään rauhallisesti ja kuunteli luonnon suomia ääniä. Muutama lintu lauloi puussa ja joen solina kantautui myös Hallavarjon korviin. Taisipa soturi nähdä myös yhden pörröhäntäisen oravankin loikkimassa puussa. Kolli katseli kauniita kukkasia ihastellen ja siirsi sitten katseensa puihin. Pienet lehdet olivat ilmestyneet niihin tovi sitten, luonto alkoi taas näyttämään omalta itseltänsä. Hallavarjo oli sellainen kissa, joka arvosti pieniä asioita. Kuten hiirenkorvan loppua jolloin luonto oli hänen mielestänsä kauneimmillaan tai sitä, että pitkän ja synkän lehtikadon jälkeen hän näki kukkia. Ei Hallavarjo sitä ollut kenellekään myöntänyt, vaikka tiesi läheistensä huomanneen miten hän katseli luontoa. Hallavarjo antoi tassujensa kuljettaa hänet minne ne halusivatkaan, kolli ei miettinyt päämäärää tai suuntaa. Hän halusi vain olla ja rentoutua. Kolli oli tuuminut, että voisi saalistaa, kuten kunnon soturin kuului. Pelkkä haahuilu ei kuulunut hänen tai ylipäätään pitäisi kuulua kenenkään päivittäisiin tapoihin. Vaikka toki vapaa-aikaa pitäisi olla kaikilla, sillä muuten työt ottaisivat kissasta yliotteen ja uuvuttaisi raukkaparan. Hallavarjo katseli sinertävää, pilvetöntä taivasta ja huokaisi ihastuksesta. Soturin kasvoille oli piirtynyt pieni hymy. Kolli oli viime auringonnousujen aikana piristynyt, Mesitähden kanssa käyty keskustelu oli auttanut hieman ja olihan Viherkatseellakin ollut tässä oma hommana. Kolli potkaisi vahingossa pientä kiveä tassullaan ja kivi vieri jokeen. Pieni molskahdus havahdutti hänet ja istutti Hallavarjon joen pientareelle. Hallavarjo katseli rauhakseltaan soljuvaa vettä ja kaloja, jokta liikehtivät vedessä. Nyt olisi täydellinen tilaisuus kalastaa muutama, vaikka kaiken tämän rauhakseltaan kävelyn aikana se tuntui kollista jopa hieman väärältä. Hallavarjo kuitenkin tiesi, että saaliseläimet olivat Tähtiklaanin pyhittämiä ja siunaamia, ne pääsisivät parempaan paikkaan saalistuksen jälkeen ja auttaisivat klaanikissoja pysymään hengissä.
Hallavarjo kuunteli joen solinaa ja asettautui sopivaan paikkaan kalastuksen kannalta. Ei saisi antaa oman varjonsa heijastua veteen, se pelästyttäisi pienet suomukkaat. Ei myöskään saisi olla liian hätäinen. Moni kissa oli huono kalastamisessa juuri tuon takia; liiallisen kärsimättömyyden. Hallavarjosta moni nuori kissa saisi olla kärsivällisempi ihan tavallisissa arjen asioissa. Soturiksi tulemisessa, kumppanuuksissa ja pennuissa. Eihän muiden elämät hänelle kuuluneet, mutta hän oli silti sitä mieltä, että moni kissa oli aivan liian hätäinen. Kalastamisen tärkein ohje oli antaa sille aikaa. Kalat kyllä tulisivat, kunhan vain odottaisi hetken. Muutama pieni hetki kului ja vihdoin ahven teki pienen hypyn pinnalla. Kolli kauhaisi kalan käpälällään pientareelle ja antoi ahvenelle tappavan puraisun. Ahven kuului Hallavarjon lempisaaliisiin ja suomukkaan otuksen tuoksu herätti veren kielelle. Sitten kolli katsahti jälleen taivaaseen ja kuiskasi:
”Kiitos Tähtiklaani tästä saaliista, Eloklaani on kiitollinen teille.”
Hallavarjo pohti sitten mitä tekisi kalan kanssa. Hän ei halunnut vielä palata leiriin, mutta kala suussa tassuttelu sinne tänne ei tuntunut järkevältä. Kolli päätti tehdä kalalle vesikuopan, jossa se pysyisi tuoreena. Kuivaan maahan haudattu kala ei kuulostanut hänestä houkuttelevalta, enemmänkin aika ällöttävältä. Hallavarjo kaivoi mutaisaa piennarta tyytyväisenä ideaansa ja rikkoi yhden seinämän, jotta vesi pääsisi kuopan sisälle. Kolli taputteli sitten mudasta uuden seinämän rikkomansa tilalle ja hän hänellä oli kalalle sopivan viileä säilytyspaikka. Hallavarjo tiputti ahvenen kuoppaan ja taputteli varovaisesti kylmää mutaa päälle. Hän tökkäsi siihen vielä kepin maamerkiksi, nyt hän muistaisi mihin oli ahvenensa piilottanut. Hallavarjo uitti vielä etukäpälänsä kylmässä vedessä, sillä ne olivat likaantuneet kaivuuhommissa. Soturi huljutteli tassujaan varovaisesti ja pesi mudan huolella pois myös anturoidensa välistä. Hallavarjo halusi antaa muille kissoille itsestään siistin kuvan, joten hän piti turkistaan hyvää huolta. Se antoi myös vihollisklaanille hillityn kuvan heistä, kuka ottaisi tosissaan jotkin rähjääntyneet kissat? Ei Hallavarjo ainakaan, siisteys oli puoli ruokaa hänestä. Hallavarjo sai lopulta turkkinsa pestyä ja ravisteli tassuistaan enimmät vedet takaisin jokeen. Kolli oli kiitollinen lyhyestä ja karheasta turkistaan, joka hylki hyvin vettä. Yhä tyytyväisempänä hän jatkoi kävelyään ja hykerteli iloisena.
Ehkäpä hän voisi aterioida ahvenen Viherkatseen tai Hillasielun kanssa? Tai sitten hän etsisi Hiilihampaan tai Mesitähden tassuihinsa. Eivät he ystäviä ainakaan toistaiseksi olleet, enemmänkin tuttavia. Mutta tuttavuus voisi syventyä ystävyydeksi, kollin pitäisi olla vain hieman rohkeampi aloitteissaan. Hallavarjo ummisti silmänsä ja istahti nauttimaan auringosta. Leirin häly ja melu olivat jääneet taakseen, nyt oli vain Hallavarjo ja luonto. Täydellinen kombinaatio, jos häneltä kysyttäisiin. Kolli nautti hiljaisuudesta ja tunsi sulautuvansa luontoon, olevansa yhtä sen kanssa. Hallavarjo sai vihdoin tasoitettua päässään pyörineen melun ja tunsi voivansa keskittyä vihdoin ajatustensa järjestelyyn. Kaikki tuntui vihdoin kirkkaalta. Kolli hymyili onnellisena ja huokaisi. Kaikki olisi täydellistä, jos hän ja Viherkatse saisivat toisen pentueen. Tai jos eivät, niin ehkä Tähtiklaanilla oli jokin tarkoitus siihen. Hengellisenä kissana hän uskoi vahvasti Tähtiklaaniin ja siihen, että se ohjasi kissojen liikkeitä. Lopulta hän avasi silmänsä ja huokaisi helpotuksesta. Nyt hän todella näki kaiken kirkkaana ja Hallavarjosta tuntui, että hän voisi heittäytyä kierimään kukkasissa. Ja oikeastaan, eihän kukaan ollut näkemässä joten.. mikä Hallavarjoa estäisi? Hallavarjo naurahti huvittuneena ajatuksilleen, sillä hän kuului yleensä klaanin hillityimpiin kissoihin.
Hallavarjo loikkasi selälleen muutamien kukkien sekaan ja kieriskeli siinä onnellisena. Kaikki tuntui vihdoin loksahtaneen paikoilleen, miten yhdellä metsäretkellä olikin niin taianomainen vaikutus? Hallavarjo katsoi taivasta onnellisena.
”Tähtiklaani, kiitos”, soturi kuiskasi ja kierähti kyljelleen.
”Halavaviiksi, kiitos sinullekin kaikesta. Opetit minulle paljon, mutta ehkä on vihdoin oikeasti aika jatkaa elämää. Jos Tähtiklaani suo meille pentuja, tiedän että sinä valvot heidän elämäänsä. Ja meidän, olet isin oma pieni suojelija”, Hallavarjo jatkoi hiljaisella äänellä ja se suuri möykky tuntui poistuneen hänen sydämensä päältä lopullisesti. Hallavarjo oli iloinen, että oli löytänyt oman keinonsa koota ajatuksensa, se oli hiirenkorvan aikaiset metsäretket. Hallavarjo nousi takaisin koivilleen ja ravisteli turkkiaan. Muutamat ruohonkorret olivat tarttuneet kollin karheaan turkkiin ja putoilivat takaisin maahan hänen ravistellessaan turkkiaan. Hallavarjo pohti olleensa pienellä kävelyretkellään jo tovin ja päätti, että olisi aika palata takaisin leiriin. Hallavarjo lähti suuntamaan ensimmäiseksi kohti jokea, jonne hän oli jättänyt kalastamansa ahvenen. Hallavarjo kulki hiljaisuuden vallitessa joelle ja ilokseen huomasi kaivamansa kuopan olevan koskematon. Keppi törrötti maamerkin lailla komeana ja valkea kissa kaivoi ahvenen taitavasti esille. Muta oli kuitenkin tarttunut suomukkaaseen ja Hallavarjo nosti kalan varovaisesti hampaillaan. Hallavarjo päätti pestä ahvenen, sillä tuon näköistä kalaa ei kestäisi viedä leiriin muiden kissojen syötäväksi. Kolli huljutteli ahvenen vedessä puhtaaksi ja laski kiiltelevän kalan ruohikolle odottelemaan Hallavarjon tassujen pesua. Tottuneesti hän pesi käpälänsä taas puhtaaksi ja nappasi ahvenen leukoihinsa. Hallavarjo lähti ahvenensa kanssa ja hiljaisuuden vallitessa kohti leiriä. Hallavarjo pääsi pian leiriin, jossa tuttu hälinä porautui hänen korviinsa ja sai kollin tuhahtamaan. Hallavarjon katseeseen ei osunut tuttuja kissoja, joten hän laski suomukkaan tuoresaaliskasaan ja peruutti sitten, jotta ei olisi muiden kissojen tiellä.
Hallavarjo hätkähti kuullessaan jonkun huutavan hänen nimeään innoissaan ja kääntyi. Huutaja oli nuori Sypressipentu, jonka kanssa hän oli jutustellut ennenkin. Hiljaisuusretkensä ansiosta hän oli valmis olemaan sosiaalinen ja räpäytti silmiään, kuin miettien.
”Hei, Sypressipentu”, valkea kolli naukaisi lopulta. Naaraspentu kysyi innosta pinkeänä voisiko Hallavarjo opettaa hänelle liikkeitä ja kolli mietti hetken.
”Se sopii, opetan sinulle mielelläni jotain”, kolli naukaisi ja syventyi miettimään mitä hän opettaisi nuorikolle. Mitään sen suurempaa hän ei voisi opettaa, sillä toinen oli vasta pentu.
”Haluaisitko oppia vaanimaan vai taistelemaan?” soturi kysyi lopulta. Vaaniminen olisi aika helppo liike pennulle, joten hän toivoi Sypressipennun valitsevan sen. Hallavarjon iloksi naaras vastasi mietintähetkensä jälkeen haluavansa oppia vaanimaan.
”Selvä, minä näytän sinulle mitä tehdä ja tee sinä sitten perässä”, Hallavarjo naukaisi ja laskeutui vaanimisasentoon. Hän ei antanut häntänsä laahata maata ja piti katseensa tarkkaavaisena, kuin hän olisi vaanimassa saaliseläintä. Hallavarjo istahti sitten ja peruutti sitten, jotta ei olisi pennun tiellä. Ruskeaturkkinen naaras jäljitteli soturin asentoa parhaansa mukaan ja kolli nyökkäsi hyväksyvästi.
”Se on oikein hyvä, siirrä takakäpäläsi muun kehon alle niin, että saat ponnistusvoimaa sinun loikkaasi”, kollikissa kehui ja ohjeisti pentua, jotta toinen saisi korjattua asentoa. Hallavarjo katsoi pentua hyväntuulisen huvittuneena, sillä asento vaikutti olevan aika vaikea. Kuten se nyt yleensäkin pennuille oli, naaras ei ollut poikkeus.
”Siirrä etukäpäliäsi inasen eteenpäin”, kolli ohjeisti ja tökkäsi naarasta hellästi kuonollaan.
”Nouse ja yritä uudestaan niin testataan jäikö äsken oppimasi päähäsi”, soturi naukaisi ja Sypressipentu yritti uudestaan vaanimisasentoa. Hallavarjo hymyili naaraspennulle ja huomasi aukiolla lojuvan kepin. Soturi nousi ylös ja haki kepin Sypressipennulle. Soturi heitti kepin vähän matkan päähän ja katsoi sitten pentua.
“Kokeile hiipiä ja loikata tuon kepin perään”, Hallavarjo naukaisi ja huomasi pennun silmiin syttyneen utelias katse. Pentu lähti hiipimään keppiä kohti ja loikkasi hieman kömpelösti kepin päälle, mutta sai kuitenkin pidettyä asentonsa. Naaraspentu puri keppiä kuin saalista tappaen ja palasi sitten suuremman kissan luokse.
”Miten minulla meni?” Sypressipentu kysyi iloisesti ja katsoi sitten uteliaalla katseella Hallavarjoa. Kollisoturin kasvoille hiipi pieni hymy, sillä naaraalla oli mennyt oikein hyvin. Olihan toisen liikkeet vielä pentumaiset, mutta niin kuuluivatkin.
”Sinulla meni oikein hyvin, sinusta tulee vielä mainio oppilas. Noh, oletkos sinä saanut jo ystäviä?” Hallavarjo kysyi pirteästi. Kollin teki mieli muistuttaa naarasta ystävien tärkeydestä, sillä vanhemmalla iällä etenkin hän kaipasi niitä ja tunsi olonsa välillä hyvinkin yksinäiseksi. Kollilla kun ei ollut sellaisia luottokissoja perheensä lisäksi.
//Sypressi?
