Sadeturkki
Kirjoittaja: Pyry
Kuuntelin korvat höröllä, kun Varjoliekki puhui odottamattoman paljon. En ollut vielä koskaan kuullut hänen puhuvan yhtä paljon kerralla, ja kaiken lisäksi hänen puheensa sisältö hämmensi minua ja sai sydämeni lyömään kahta kauheammalla vimmalla. Aina välillä vilkaisin ystävääni murheellinen pilke silmissäni. Hänen läpipaistava alakulonsa särki sydäntäni entistä enemmän.
Vaikka hänen tokaisunsa ”mutta arvostan paljon enemmän, jos vain kerrot suoraan, miten asia on” oli tuntunut samalta, kuin joku olisi huitaissut minua kynsillä naamaan, en saattanut antaa hänen luulla minun olevan vihainen hänelle. Sydämeni tuntui täyttyvän rakkaudesta, kun kuuntelin Varjoliekin sanoja. Hänen ominaisuutensa eivät olleet koskaan, ikinä häirinneet minua – ominaisuutensa, joita kolli itse piti ilmeisesti vain vikoina ja huonoina asioina itsessään. Ensimmäisestä tapaamisestamme asti olin vain uteliaisuudella katsonut häntä, tutkaillut hänen silmiään ja olemustaan, jossa oli aina ollut jotakin kiehtovaa. Kuinka ihmeessä Varjoliekki saattoi nähdä itsensä niin huonossa valossa, kun minä näin hänessä pelkkää hyvää? Hän oli ystävällinen. Hänen olemuksensa ja läsnäolonsa säteili sellaista hyvänlaista energiaa, vaikka kolli itse olisi ollut aivan hiljaa – ainakin minä saatoin tuntea sen energian. Vai johtuiko se kenties vain siitä, että viihdyin hänen seurassaan?
Aina välillä tutustumisemme alkuaikoina, Varjoliekki sanoi jotakin, mikä oli saanut minut silmäilemään häntä pidemmän hetken. Varjoliekki oli saattanut katsoa takaisin ja kenties ihmetellä mielessään, miksi tuijotin häntä niin. Niinä aikoina olin myös iloinnut hiljaa mielessäni niistä pienistä hetkistä, kun olin huomannut edistymistä välillämme. Ehkä hän oli maukunut hiukan pidemmän lauseen. Ehkä olin saanut nähdä muunkinlaisen reaktion johonkin sanomaani kuin pelkän korvienväräytyksen. Ne hetket olivat täyttäneet sydämeni ilosta ja ajan kuluessa, kiintymyksestä. Se puolestaan oli omaksi ikäväkseni kehittynyt joksikin aivan muuksi… Olin saanut nähdä Varjoliekistä hiljalleen uusia puolia tulevan esiin.
”Haluan kovasti saada jotakin hyvää ja merkittävää aikaan, mutta koen vastoinkäymisiä kerta toisensa jälkeen. En tiedä, miten en ole vielä seonnut lopullisesti kaiken kokemani jälkeen”, Varjoliekki selitti tunnekuohuissaan. ”Olen tosi huono ilmaisemaan tunteitani, vaikka yritänkin niin kovasti ilmaista sanoillani ja teoillani mielipiteitäni ja sitä, että välitän.”
”Tiedän sen, Varjoliekki”, minä naurahdin lempeästi. ”Ja juuri siksihän minä sinua rakasta-”
Vaikenin samantien, kun tajusin lipsahdukseni. Laskin katseeni ja yritin rauhoitella sydäntäni, joka pamppaili nyt aivan liian villisti, niin villisti että uskoin jo Varjoliekinkin kuulevan sen. Korvani ja polkuanturani tuntuivat syttyvän tuleen kuumotuksesta. Mitä meninkään tekemään. Tähtiklaani sentään, olisi pitänyt olla vain hiljaa ja antaa Varjoliekin jatkaa puhumista!
”Anteeksi”, kuiskasin häpeissäni, puhuen lähinnä etukäpälilleni. Vaikka olisin kovasti halunnut lähteä vaikka kuvitteellisen partion matkaan, kehoni ja käpäläni eivät totelleet minua. Siinä minä sitten istuin, odottaen sanoja, jotka särkisivät sydämeni aivan kokonaan.
//Varjo?
