Pohjaharha
Kirjoittaja: Elandra
Olin suunnitellut antavani Närhitassulle tänään vapaapäivän, mutta Hilehuurteen ja Konnavarjon saapuminen luoksemme muutti suunnitelmat täysin. Onneksi en ollut vielä ehtinyt ilmoittaa vapaapäivästä oppilaalle. En juurikaan arvostanut sitä, miten kolli näytti vetävän kaiken vain leikiksi. Eikö hän osannut ottaa mitään vakavissaan?
Pidin malttini ja pysyin rauhallisena. Yritin kuitenkin antaa kollille mahdollisuuden, sillä tiesin tämän ansainneen soturinimensä vasta eilen. Kenties häntä vain jännitti uusi elämä ilman mestaria, joka kertoi koko ajan mitä tehdä.
Olin hurjan pettynyt, kun tabbykuvioinen kolli alkoi niskuroida aivan urakalla heti leiristä ulos päästyämme. Hän halusi mennä nummille, mutta partiolle oli paljon parempi mennä Koivumetsään. Lehtikato lähestyi, jolloin saalista oli muutenkin vähän ja nummilla oli pitkälti vain jäniksiä, joiden saalistaminen ei tainnut olla yhdenkään partion jäsenen erikoisalaa. Jänikset olivat nopeita, ja kaikki tästä partiosta – Konnavarjoa lukuun ottamatta – olivat varsin hitaita juoksijoita.
”Ei käy”, pudistin päätäni vakavailmeisenä, ”kuten hyvin tiedät, partion johtaja päättää saalistuspaikan, ellei partion jakaja ole sitä tehnyt. Me menemme Koivumetsään, eikä enää yhtäkään vastaväitettä.” Ääneni oli sen verran vakava, että asia näytti menevän perille myös Hilehuurteelle. Kolli kuitenkin näytti nyrpeää naamaa, eikä selvästi ollut tyytyväinen ratkaisuuni. Hänen oli kuitenkin opittava siihen, ettei hän saanut aina tahtoaan periksi. Sotureilla oli sääntöjä ja rajoja, joista oli tärkeää pitää kiinni.
”No partion johtaja on sitten hyvä ja vie meidät Koivumetsään.”
Lähdin johdattamaan partiota viimein pienen vitkastelun jälkeen kohti Koivumetsää. Ylitimme joen ja pian saavuimmekin metsään, jossa kasvoi riveittäin valkoisia puita, joita koristivat mustat pilkut. Pysäytin partion, sillä oli aika hajaantua eri suuntiin. Käännyin kolmen muun kissan puoleen rauhallisesti, vaikka Hilehuurteen käytös ärsytti minua yhä.
”Hajaannutaan nyt ja palataan tähän ennen aurinkohuippua”, nau’uin vakavalla äänellä ja kohtasin Hilehuurteen katseen. Kollin kasvoilla oli virnistys, joka sai oloni epämukavaksi. Hän näytti suunnittelevan jotain, joka taatusti ei olisi minun mieleeni.
”Ja muistakin, että me saalistamme Koivumetsässä. Nummet ovat liian kaukana, ja tuhlaat koko saalistusaikasi vain siihen, jos lähdet nummille. Pysyttele siis kaukana nummista, Hilehuurre”, kohdistin katseeni nuoreen soturiin, joka käänsi vihreän katseensa minuun empimättä.
”Joo joo, tuli jo selväksi. Saalistetaan Koivumetsässä”, kolli tokaisi rennosti ja heilautti häntäänsä. Siristin meripihkaisia silmiäni yrittäessäni tulkita, oliko soturi tosissaan vai ei. Nyökkäsin partiolle merkiksi lähteä saalistamaan.
Olin lähtenyt seuraamaan oravan hajujälkeä. Haju oli jo sen verran laimentunut, että jouduin seuraamaan sitä vähän pidemmälle. Orava oli mutkitellut puiden lomassa paljon, mutta onnekseni se ei ollut kiivennyt missään vaiheessa puuhun. Hajujälki sen kun vain voimistui, ja pian se oli niin vahva, että tiesin oravan olevan aivan lähistöllä.
Hidastin tahtiani, sillä en halunnut säikyttää oravaa tiehensä liikkumalla liian kovaäänisesti. Kumarruin matalammaksi ja hiivin eteenpäin. Jouduin keskittymään täysillä, sillä hiljaa vaaniminen ei ollut vahvuuksiani. Ilahduin, kun huomasin parin ketunmitan päässä touhuilevan oravan. Eläimen turkki oli alkanut jo harmaantua lähestyvää lehtikatoa varten. Pörröhäntäinen eläin oli selin minuun, ja se oli minun tilaisuuteni. Otin nopeasti muutaman askeleen vielä eteenpäin ennen kuin syöksähdin kohti täysikasvuista oravaa. Se ehti huomata minut, mutta omaksi harmikseen liian myöhään. Hampaani olivat jo uponneet eläimen niskaan, kun se yritti pyrkiä karkuun. Orava alkoi vikistä onnettomasti, kun puristin yhä lujemmin hampaillani sitä yrittäessäni pitää sen paikoillaan. Kun ote oli tarpeeksi varma, naksautin nopealla liikkeellä eläimen niskat. Se sai aikaan rusahduksen, ja käpälieni alla rimpuileva eläin nytkähti kerran. Liike loppui, kun elämä hiipui oravasta.
’Kiitos, Tähtiklaani’, kiitin esi-isiäni kiinnisaamastani saaliista. Sillä täyttyisi yhden jos toisenkin kissan vatsa. Irrotin otteeni elottomasta oravasta ja silmäilin ympäristöä. Etsin sopivaa paikkaa, jonne voisin haudata oravan. Hakisin sen mukaani paluumatkalla muiden luokse. Kun sopiva paikka löytyi pienen pähkinäpensaan alta, kaivoin oravan mentävän kuopan maahan, laskin oravan sinne ja peitin sen mullalla. Painoin tarkasti mieleen paikan ja pähkinäpensaan, ennen kuin jatkoin matkaani kohti uutta saalista.
Jalkani veivät minua kohti nummea jäniksen hajujäljen perässä. Tarkoituksenani oli ollut saalistaa vain Koivumetsässä, mutta jäniksen jälki oli niin tuore, että jos se oli mennyt nummille, sen täytyi olla vielä metsän läheisyydessä. Jos saisin jäniksen kiinni, moni saisi sen lihasta vatsansa täyteen. Aika oli lopussa, joten jäniksen jälkeen tuskin ehtisin saada enää muuta kiinni. En halunnut myöhästyä sovitusta tapaamisesta ja minulla oli vielä oravakin haettavana matkan varrelta.
Vauhtini hidastui sitä mukaan, kun jäniksen hajujälki muuttui tuoreemmaksi. Sydämeni syke kiihtyi, mitä voimakkaammaksi hajujälki kävi. Juuri nummen ja Koivumetsän rajalla erotin pitkäkorvaisen eläimen ruohikon seassa! Se loikiskeli eteenpäin hitaasti vailla huolen häivää, eikä onnekseni ainakaan vielä nähnyt minua. Pidätin hengitystä, kun eläin käänsi korvansa minua kohti ja sitten myös katseensa. Painauduin maata vasten aluskasvillisuuden sekaan ja toivoin, ettei pitkäkorva nähnyt minua. Yllättäen jokin muu vei sen huomion, ja se käänsi salamannopeasti katseensa nummien suuntaan. Ajattelin sen olevan mahdollisuuteni, ja lähdin vauhdilla juoksemaan jänistä kohti. Eläimen kauhistunut katse kääntyi nopeasti takaisin minun suuntaani. Kun välimatkaa oli enää vajaa ketunmitta, jänis ampaisi karkuun pitkine jalkoineen. En luovuttanut, vaan lähdin pinkomaan jäniksen perään. Se oli nopea, joten jouduin ihan tosissani juoksemaan kiriäkseni sitä kohti. Välimatka jänikseen pieneni, ja olisin pian saanut sen kiinni, kun jokin ilmestyi eteeni aivan tyhjästä.
Jouduin tekemään äkkijarrutuksen, muttei se auttanut. Törmäsin harmaaseen eläimeen ja kierimme hetken ajan maassa keskenämme. Kun pääsimme pysähtymään, irtaannuimme toisistamme niskavillat pystyssä. Katsahdin vakavailmeisenä tabbykuvioiseen kolliin, jonka tunnistin Hilehuurteeksi.
”Mitä sinä oikein teet?” kysyin ennen kuin selvästi yhä päästään pyörällä oleva kolli ehti sanoa mitään. En voinut uskoa, että hän oli tieten tahtoen rikkonut käskyäni ja tullut nummille. Kollilta puuttui täysin kunnioitus vanhempia sotureita kohtaan, enkä voinut sietää moista käytöstä.
”Minähän sanoin, että sinun täytyy pysytellä metsässä. Oletko sinä kuluttanut koko aikasi harhailemiseen, vai oletko kenties saanut jotakin kiinnikin?” esitin kysymyksen kireällä äänellä. Hilehuurre kurtisti kulmiaan ja nosti leukansa pystyyn.
”Olisin saanut, jos et olisi häirinnyt minua”, kolli tokaisi, ”mitä partion johtaja itse tekee nummilla, eikö sinun pitänyt saalistaa Koivumetsässä?” Kieltämättä kysymys oli osuva, mutta Hilehuurteella ei ollut varaa piikitellä. Kolli sai odottaa vastaustani hetken, sillä halusin miettiä sanomiseni tarkkaan. Sen ajan harmaa kissa tuijotti minua herkeämättä vihreillä silmillään. Hänen tungetteleva katseensa sai oloni epämukavaksi.
”Se ei suinkaan ollut tarkoitukseni. Jäniksen hajujälki johti metsästä tänne ja aika oli vähissä, joten olisi ollut hiirenaivoista jättää se ja etsiä uutta saalista”, nau’uin rauhallisella äänellä, pakottaen karvani tasoittumaan. Vaikka olinkin todella pettynyt ja ärsyyntynyt Hilehuurteen käytökseen, minun oli pysyttävä rauhallisena. Soturin ei ollut hyvä joutua riitoihin klaanitoverinsa kanssa, vaan asiat oli hyvä selvittää rauhallisesti puhumalla.
”Ymmärrät varmasti, että minun on ilmoitettava teostasi Mesitähdelle. Rikoit tietoisesti partion johtajan käskyä ja kulutit koko saalistuspartion turhaan seilaamiseen, etkä sen vuoksi saanut klaanille lainkaan saalista. Olet vielä nuori, mutta sinun on opittava, että et voi elää omien halujesi mukaan. Saalistuspartion ykkösprioriteetti on saada klaani ruokittua”, totesin vakavalla äänellä ja katsoin Hilehuurretta suoraan silmiin.
//Hile?
