Ampiaistassu
Kirjoittaja: Elandra
Mesitähti oli nimittänyt Kultatassun soturiksi miltei neljäsosakuu sitten. Vaaleaturkkinen naaras tunnettiin nykyään nimellä Kultasiipi. Mielestäni nimi sopi hänelle kuin nenä päähän, se oli aivan yhtä kaunis kuin kantajansakin.
”Keskity, Ampiaistassu”, Minttuliekki huokaisi, kun jäin taas ajatuksissani seisomaan paikoilleni, vaikka tehtävänäni oli löytää vainu saaliista. Ravistelin päätäni ja nostin vihreän katseeni mestariini, joka ei näyttänyt tyytyväiseltä.
”Aivan, tietysti. Minä keskityn”, lupasin virnistäen ja keskitin ajatukseni tehtävään, jonka Minttuliekki oli minulle antanut. Haistelin ilmaa ja aloin erotella metsän lukuisia tuoksuja toisistaan. Hiirenkorvan alettua metsään oli ilmaantunut uusia, voimakkaita tuoksuja. Kukat, ruoho ja muut kasvit tuoksuivat yllättävän vahvoilta, kun oli tottunut kylmään ja varsin hajuttomaan lehtikatoon.
Nenääni tulvahti suhteellisen tuore hiiren hajujälki. Lehtikadon aikaan saalistaminen oli hieman helpompaa, kun eläimet jättivät jälkensä hankeen. Nyt oli luotettava ainoastaan hajuaistiin, joka minulla onneksi toimi moitteettomasti. Hiiri oli kipittänyt hetken polkua pitkin, kunnes hajujälki johti aluskasvillisuuden sekaan polun vasemmalle puolelle. Astuin mahdollisimman hiljaa ulos polulta aluskasvillisuuden sekaan. Pidin joka askeleella huolen, etten astunut maassa lojuvien risujen päälle. Varvut antoivat minulle hyvin suojaa saatuani hiiren näkökenttääni. Pieni, harmaa otus puuhaili jotakin kuusen juurikossa selkä minuun päin. Otin vielä yhden askeleen eteenpäin ennen kuin pysähdyin ja valmistauduin hyökkäämään pahaa aavistamattoman eläimen kimppuun.
Painauduin lähemmäs maata ja otin tukevamman asennon. Ponkaisin itseni vauhtiin ja syöksyin kohti hiirtä. Se huomasi minut, mutta aivan liian myöhään. Kun pieni metsäneläin käänsi kauhunsekaisen katseensa minuun, se ei ehtinyt tehdä enää mitään. Laskeuduin sulavasti maahan aivan hiiren luokse ja upotin hampaani sen niskaan. Hiiri alkoi vinkua ja räpiköidä, mutta lopetin sen tuskan nopeasti. Niskojen murtuessa ilmoille pääsi napsahdus, ja hiiri lopetti rimpuilemisen.
Pudotin elottoman eläimen maahan ja kiitin hiljaa mielessäni Tähtiklaania, kuten tapana oli. En ollut mikään himouskovainen, mutta pelkäsin Tähtiklaanin vievän riistan pois, mikäli emme olisi tarpeeksi kiitollisia.
”Sehän sujuu hyvin, kunhan vain jaksat keskittyä”, kuulin Minttuliekin sanovan ystävällisellä äänellä. Naaras oli ilmestynyt luokseni kuin tyhjästä. Olin ollut jopa liian keskittynyt saalistamiseen, kun en ollut huomannut lähestyvää mestariani. Käänsin tyytyväisen katseeni punaruskeaan naaraaseen.
”Niinpä. Minähän olen jo aivan valmis soturi”, lausahdin itsevarmalla äänellä. Minttuliekki naurahti.
”Sen päätöksen tekee loppujen lopuksi sinun mestarisi ja Mesitähti”, varapäällikkö virnisti ja viittoi minut peräänsä. Kultasiiven nimityksistä saakka olin yrittänyt udella naaraalta, koska minusta tulisi soturi, mutta hän oli antanut vain ympäripyöreitä vastauksia, että kyllä se päivä vielä koittaisi ja sitä rataa. Oli inhottavaa nukkua eri pesässä Kultasiiven kanssa, ja kaiken lisäksi olin jo lopen uupunut soturikoulutukseen. Joka päivä kertasimme samoja asioita, jotka osasin jo ihan tarpeeksi hyvin.
Nappasin hiiren mukaani ja lähdin kulkemaan Minttuliekin perässä kohti paikkaa, jonne olin jättänyt aiemmin saalistamani vesimyyrän.
Kun palasimme viimein leiriin, aurinko oli jo ohittanut huippunsa. Vatsani oli huutanut koko matkan leiriin, minulla oli ihan tajuton nälkä. Kuljin Minttuliekin perässä tuoresaaliskasalle, johon laskimme saalistamani tuoresaaliit, eli vesimyyrän ja hiiren. Enemmistö eloklaanilaisista oli parhaillaan pääaukiolla nauttimalla auringon lämmöstä, klaanitovereidensa seurasta tai tuoresaaliista. Aukiolla kävi kuhina, kun niin moni kissa touhusi omiaan yhtä aikaa.
”Klaaninvanhimmat on kaiketi jo ruokittu, joten voit ottaa tuoresaalista. Muista mennä ajoissa nukkumaan, sillä lähdemme huomenna heti auringon noustessa rajapartioon”, Minttuliekki sanoi rauhallisella äänellä hymyillen. Katsahdin mestariani tympääntyneenä.
”Joo, minä muistan”, tuhahdin ja pakotin kasvoilleni pienen hymyn. Rajapartiot olivat aina niin tylsiä, sillä niissä ei koskaan tapahtunut mitään jännittävää. Pelkkää kävelyä ja rajojen merkkaamista. Olisin sata kertaa mieluummin osallistunut saalistuspartioon.
Minttuliekki nappasi tuoresaaliskasasta itselleen varpusen, jonka jälkeen varapäällikkö kiiruhti Litteäkiven edustalla istuskelevan kumppaninsa luokse. Valitsin itselleni aiemmin saalistamani hiiren, jonka kiikutin oppilaiden pesälle. Istuuduin lupaa kysymättä Mehiläistassun seuraan. Kolli katsahti minua hymyillen. Hänen edessään oli läpikotaisin koluttu hiiri, joten en vaivautunut tarjoamaan omastani veljelleni.
”Hei, Ampiaistassu”, valkoturkkinen kolli lausahti kohteliaasti. Nyökkäsin tervehdykseksi ja kävin nälissäni tuoresaaliini kimppuun.
”Nokkospilvi kertoi, että sinä ja Minttuliekki olette myös tulossa huomisaamun partioon”, veljeni tokaisi rauhallisella äänellä. Pureskelin ja nielaisin rauhassa suussani olevan lihanpalan, ennen kuin edes yritin vastata veljelleni mitään.
”Ai, en tiennyt että sinäkin olet tulossa. Mutta se on vain hyvä, ehkä partiosta ei tulekaan ihan niin tylsä kuin yleensä”, virnistin leikkimielisesti, ja myös Mehiläistassun kasvoille nousi pieni hymy.
”Epäilemättä”, valkea kolli vastasi viikset väpättäen. Yllemme laskeutui hetken hiljaisuus, kun haukkasin taas uuden palan herkullisesta tuoresaaliistani. Varoin hotkimasta liian vauhdilla, sillä tiesin sen aiheuttavan inhottavia vatsanpuruja. Saatuani nielaistua hyvin pureskellun suullisen, nostin taas katseeni veljeeni.
”Onko Nokkospilvi sanonut sinulle mitään siitä, koska ansaitsisiti soturinimesi?” utelin aidosti kiinnostuneena. Toivoin todella, että Mesitähti ei nimittäisi Mehiläistassua soturiksi ennen minua. Se olisi mielestäni epäreilua, koska olimmehan kuitenkin pentuetovereita. Kolli kohautti lapojaan.
”En ole oikeastaan kysellyt, mutta olen saanut sellaisen kuvan, että ei siihen kauaa pitäisi mennä”, kolli lausahti mietteliäänä. Olin hieman pettynyt, kun Mehiläistassukaan ei tiennyt sen enempää. Oli turhauttavaa odotella, kun kukaan ei osannut sanoa mitään tarkasti. Olisi ollut niin paljon helpompaa, jos olisi ilmoitettu tarkka aika, koska soturinimityksemme pidettäisiin. Haukkasin taas tässä välissä pienen palan hiirestäni.
”Mielestäni on epäreilua, jos Kimalaistassu jää oppilaaksi pidemmäksi aikaa”, mutisin ennen kuin sain nielaistua tuoresaaliin palan. Mehiläistassu katsoi minua myötätuntoisesti ja kolli nyökkäsi.
”Toivon, ettei hän koe olevansa meitä huonompi sen vuoksi”, valkoturkkinen kolli sanoi.
”Niinpä, koska ei hän sitä ole! Meidän täytyy muistaa viettää aikaa hänen kanssaan, jos Mesitähti ei päätäkään nimittää häntä kanssamme yhtä aikaa”, keksin innoissani. En halunnut Kimalaistassun tuntevan oloaan yksinäiseksi tai liian erilaiseksi. Minun mielestäni hän oli yksi maailman mukavimmista kissoista, joka ei tosiaankaan ansainnut mitään pahaa.
”Kuulostaa hyvältä”, Mehiläistassu hymyili päätään nyökytellen.
Jatkoimme keskustelemista vielä hyvän aikaa. Muistelimme pentuaikojamme ja puhuimme tulevaisuudesta ja siitä, millaista olisi olla soturi. Välissä keskustelu käväisi Kuolonklaanissa, ja Mehiläistassu ilmaisi vieraan klaanin kissojen olevan kiehtovia. En ollut hänen kanssaan samaa mieltä, ja ilmaisin sen varsin selvästi. Mehiläistassu jatkoi kertomalla omaa näkökantaansa asiaan, etteivät kuolonklaanilaiset hänen mukaansa voineet olla läpeensä pahoja. En halunnut alkaa väittelemään veljeni kanssa, joten keskustelu oli siirtynyt seuraavaan aiheeseen.
Tovin kuluttua olimme molemmat sen verran väsyneitä, että siirryimme pääaukiolta oppilaiden pesään omiin vuoteisiimme. Nukahdin heti, kun löysin mukavan asennon ja sain silmäni kiinni.
