Käärmekulta
Kirjoittaja: Käärmis
Sädetassu oli nimitetty vasta muutama auringonnousu sitten. Nykyään hän oli siis Sädesäihke. Olin hänestä niin kamalan ylpeä! Tuntui siltä, että olisin itse ollut hänen emonsa mestarin ja ystävän sijaan. Tuntui siltä, että minä olin ollut kasvattamassa häntä ja edistämässä hänen elämäänsä, mutta tietysti suurin kunnia kuului Sypressikuiskeelle. Muistinkin, että en ollut vähään aikaan jutellut naaraan kanssa. Hän oli muuttanut pentutarhalle odottamaan taas uutta pentuetta. Tuntui hieman höpsöltä, että hän odotti taas pentuja. Halusin olla mukana niidenkin pentujen elämässä mielelläni. Halusin nähdä heidän kasvuaan ja ajatella Sädesäihkettä. Miten hän olikaan joskus ollut niin pieni ja heiveröinen.
Pudistelin päätäni ja pakenin ulos ajatuksistani. Kylmä tuuli alkoi pörröttää turkkiani istuessani leirin laidalla hiiren tähteet tassujeni juuressa. Tuntui siltä, että Sädesäihkeen pentu ajasta oli niin kauan ja niin vähän aikaa. Tuntui siltä, että hän oli kasvanut niin hurjan nopeasti.
Venyttelin ja nousin seisomaan. Ehkä minun tulisi käydä tervehtimässä Sypressikuisketta vielä pian. En kuitenkaan halunnut nyt. Ilta oli hämärtymässä ja hän tarvitsisi lepoa. En halunnut häiritä häntä silloin. Kuitenkin halusin käydä myöhemmin piipahtamassa. Olisi mukavaa jutella ja vain olla naaraan kanssa pitkästä aikaa.
Työnnyin sisään sotureiden pesään ja huomasin suurimman osan sotureista jo oleskelevan siellä. Nyökkäsin heille tervehdykseksi ja tassuttelin omalle paikalleni.
“Hei Käärmekulta! Onko pyyntionni ollut sinulla myötä?” Sadeturkki kysyi, kun asettuin makuulle.
“Hei vaan Sadeturkki! Pyytionni on ollut kyllä myötä. Vaikka onkin lehtikato olen onnistunut nappaamaan lähes joka kerta jotain!” naukaisin hymyillen. Katselin muita keskenään juttelevia sotureita ja hymy levisi kasvoillani entistäkin suuremmaksi. Elämä oli kyllä kaunista, vaikka joskus tulikin vastoinkäymisiä.
Laskin pääni tassujeni päälle. Ajatukseni oli kuitenkin nukkua. Toki myös muiden kanssa juttelu olisi houkutellut kovasti. Kuitenkin suljin silmäni ja yritin nukahtaa.
Lähes kerkesin jo nukahtaa, kun joku askelsi läheiselle makuualuselle ja tuttu haju lehahti ympärilleni. Pääni ponnahti heti pystyyn. Tuntui siltä, että olisin ollut täysin punainen, kun katsoin Sädesäihkettä, joka oli saapunut pesään. Hän jutteli omilla sammalillaan muille sotureille leppoisasti. Sydämeni pamppaili. Hänen makuusijansa oli aivan omani lähellä ja nyt houkutus jäädä valveille juttelemaan oli entistäkin suurempi.
Päästin pienen huokauksen ja laskin pääni yrittäen esittää, etten ollut edes huomannut kollin tuloa, mutta tuntui että hänen katseensa olisi korventanut turkkiani. En tiennyt katsoiko hän oikeasti, mutta siltä se tuntui. Tarvitsin lepoa ja tiesin sen hyvin, mutta jotenkin kollin läheisyys sai kaiken muuttumaan. Tunsin oloni jotenkin levottomaksi, kun hän jutteli muiden kanssa ja minä vain keskityin nukkumiseen.
Lopulta sitten nostin päätäni taas mieli täynnä kaikkea mahdollista. Kun vain katsoin Sädesäihkettä henkeni tuntui salpautuvan kummasti. Jotenkin asiat olivat muuttuuneet välillämme. Emme olleet enää soturi ja pentu ystävykset tai mestari ja oppilas. Olimme molemmat sotureita. Hän oli soturi, minä olin soturi, olimme molemmat sotureita yhdessä. Ei sen olisi pitänyt muuttaa mitään, mutta jotenkin kaikki tuntui niin eriltä.
“Hei Sädesäihke! Miten ensi päiväsi soturina ovat sujuneet?” kysyin kollilta lopulta kääntyen hänen puoleensa. Huomasin, että hän oli kuin olikin katsonut minua ja käänsi nopeasti katseensa hetkeksi toisaalle ennen, kun viimein vastasi hieman vaivaantuneena.
“Hei! Luulin, että nukuit, ei ollut tarkoitus tuijottaa. Ja minulla on mennyt mainiosti, kiitos kysymästä. Toki soturin tehtävät ovat kyllä rankempia kuin oppilaan, mutta minulla on ollut mukavaa”, kolli vastasi hymyillen minulle varovasti. Hymyilin. En edes hymyillyt kollin vastaukselle. Hymyilin vain siksi, että katsoin kollia, että olin hänen lähellään, että saatoin haistaa hänen tuoksunsa ympärilläni, että sain kuulla hänen äänensä, että sain tietää hänellä menevän hyvin. Koko kollin olemus sai minut hymyilemään, enkä voinut estää sitä.
“Sepä on mukava kuulla! On hienoa, että elämäsi sujuu hyvin. Olen sinusta niin äärettömän ylpeä. En osaa edes selittää sitä, se vain on niin kummallista. Tunnen niin suurta ylpeyden tunnetta, että se tuntuu epätodelta. Ehkä se on normaalia, kun kerta olit oppilaani ja niin hyvä ystäväni”, totesin ja huokaisin hiljaa itsekseni. Oliko se muka oikeasti sitä? Oliko se vain mestarin ja ystävän ylpeyttä toista kissaa kohtaan vai oliko siinä myös jotain muuta?
Aloin uppoutua toden teolla ajatuksiini, kun yhtäkkiä Sädesäihke tökkäsi minua hellästi käpälällään ja katsoi minuun hieman huolestuneesti.
“Onko kaikki hyvin? Onko- olenko tehnyt jotain?” hän kysyi huolestuneella ja pahoittelevalla äänellä. Katsoin kolliin hymyillen lempeästi.
“Et ole tehnyt mitään. Ajatukseni ovat vain hieman kummassa tilassa, älä huoli”, vastasin ja laskin etutassuni hänen etutassunsa päälle, jonka hän oli jo vetänyt hieman lähemmäs itseään. Sädesäihke katsoi minua hiljaa suoraan silmiin. Tunsin jääneeni hänen katseensa vangiksi. Tuntui siltä, että en saattaisi kääntää katsettani lainkaan. Se tuntui samaan aikaan ahdistavalta ja niin hyvältä.
Käänsin lopulta katseeni pois hieman vaivaantuneena. Minun oli tarkoitus nukkua eikä vain pälpätellä siinä koko iltaa! Olisin huomenna rättiväsynyt, jos en menisi nyt nukkumaan.
“Minun pitäisi mennä nyt nukkumaan. Hyvää yötä Sädesäihke, jutellaan taas aamulla”, naukaisin ja painoin pääni.
“Hyvää yötä Käärmekulta”, kolli sanoi hiljaa ja kääntyi taas katsomaan toisaalle. En enää keskittynyt häneen. Painoin vain pääni ja suljin silmäni vaipuen viimein uneen.
//Unietu käytetty, jotta Käärmekulta saattoi tavata isänsä unessaan//
Heräsin joltain itselleni tuntemattomalta paikalta. Tiesin heti, että tämä oli unta. Miten muuten olisin päätynyt sinne?
“Onko täällä joku? Miksi olen täällä?” huutelin kaukaisuuteen hämmentyneenä. Hetkeen mitään ei kuulunut, mutta sitten tunsin kosketuksen kyljessäni. Ympärilleni leijaili tuttu haju, jota en ollut haistanut ikuisuuteen. Silmäni vettyivät ja käänsin hitaasti päätäni. Näin edessäni isäni.
“Kääpäkorppi!” huudahdin ja loikkasin isäni päälle. Hänen naurunsa raikui ympärilläni tuntemattomalla aukiolla. Isäni katse oli täynnä rakkautta ja onnea. Hän katsoi minuun niin iloisena. En voinut uskoa, että näin hänet taas!
“Mutta, tämä on unta… emme oikeasti tapaa”, sanoin hiljaa tajutessani asian. Pettymys kulki lävitseni. Isäni kuitenkin nousi pystyyn ja huomasin hänen turkillaan kimaltelevat tähdet.
“Ei, ei, kultaseni! Rakas pikkupalloni, minä asetin meille tapaamisen. Olet tähtiklaanin mailla tapaamassa minua. Halusin taas jutella kanssasi. Olen niin suunnattoman ylpeä sinusta. Halusin kertoa sinulle, miten paljon ylpeyttä olet herättänyt minussa. Sinusta on tullut aivan upea kissa ja koulutit Sädesäihkeen mainiosti”, Kääpäkorppi naukui. Pupillini suurenivat, kun isäni mainitsi entisen oppilaani.
“Sinäkö tiedät Sädesäihkeen?” kysyin hitaasti enkä irrottanut katsettani isästäni. Hän nyökkäsi ja hänen viiksensä värisivät.
“Tietysti tiedän. Olen seurannut teitä molempia. Hän on kelpo kissa. Älä siis jätä tätä mahdollisuutta välistä. Tiedän, mitä tunnet häntä kohtaan. Se on niin selkeää. Minulla oli niitä samoja tunteita sinun emoasi kohtaan. Valitettavasti hän sitten muuttui. Hänen olemuksensa ei ollut enää se sama. Hän ei ollut enää se kissa johon olin rakastunut. Sinun täytyy käyttää tilaisuutesi. Myös sinun täytyy huomata jos mikään muuttuu huonompaan suuntaan. Sinun täytyy aina muistaa mikä on hänessä hyvää, jos se katoaa hän ei ole enää se oikea sinulle”, Kääpäkorppi naukui ja kosketti kuonoani omallaan. “En haluaisi koskaan, että kokisit sen saman tuskan kuin minä”, hän naukui hiljaa korvaani ja peruutti kauemmas.
“Tarkoitatko, että minusta ja Sädesäihkeestä pitäisi tulla… kumppanukset?” kysyin hitaasti. Isäni hymyili ja hänen viiksensä värisivät huvittuneesti.
“Jos haluat. Voittehan te myös ystävinä pysyä, jos et kumppania halua, mutta minusta teistä tulisi mitä ihanin pari”, Kääpäkorppi naukui ja istahti alas käärien häntänsä tassujensa ympärille. Nyökkäsin hitaasti ja hieman hämmentyneenä. Oliko se rakkautta? Siksikö minusta tuntui niin kummalta aina Sädesäihkeen kanssa nykyään?
“Selvä”, naukaisin hiljaa. Katsoin taas isääni ja tuntui, että kyyneleet alkoivat valua kasvoilleni. Hänem ilmeensä muuttui huolestuneeksi ja hän tepasteli luokseni pehmein askelin. Hänen askeleensa jättivät maahan pieniä tähtien täyttämiä läisköjä, jotka sitten katosivat.
“Käärmekulta, mikä on? Onko kaikki hyvin?” isäni kysyi saapueassaan taas eteeni. Hänen ilmeensä oli kovin huolestunut, joka sai minut itkemään entistäkin kovemmin.
“Olen niin pahoillani! Olen niin kamalan pahoillani! En halunnut, että kuolet! Ei ollut tarkoitus! Se on minun syytäni! Minun takiani elämäsi jäi niin kamalan lyhyeksi”, nyyhkytin. Kääpäkorpin silmät olivat ihmetyksestä ammollaan.
“Käärmekulta, et sinä minua tappanut. Mistä sinä oikein höpötät?” hän kysyi lempeästi.
“Kun, minun takiani emo lähti ja sinä sitten lähdit etsimään häntä ja… ja-” Kääpäkorppi keskeytti nyyhkytykseni heilauttamalla häntäänsä.
“Ei se ollut sinun vikasi. Olen niin iloinen, että synnyit enkä ole koskaan syyttänyt sinua. Jos jonkun muun vika se olisi ollut, niin emosi. Mutta vika oli kuitenkin minun. Jos olisin ollut järkevä, en olisi edes lähtenyt. Ei ollut järkevä idea, että jätin ainoan pentuni yksin leiriin ilman emoaan tai isäänsä. Se oli silkkaa typeryyttä. Syy on siis minun. Äläkä enää koskaan syytä itseäsi siitä”, kolli naukui lempeästi ja kääri häntänsä ympärilleni ja painautui hellästi minua vasten. Hänen tuoksunsa levisi ympärilleni ja rauhoitti minua hieman.
“Anteeksi. Ajattelin vain aina, että se kaikki johtui minusta. On vain vaikeaa ajatella toisin. On vain helppoa syyttää jotakuta, etenkin itseäni”, nau’uin hiljaa. Kääpäkorppi nuoli päälakeani hellästi.
“Älä suotta anteeksi pyydä. Mutta minulla oli myös sinulle tärkeää sanottavaa. Kaikkialla voi piillä vaara, mutta aina vaarantunne ei ole tosi. Kuitenkin nyt jokin tai ennemminkin joku vaanii sinua varjoissa. Se ei ole vielä lähelläsi, mutta kuiden mittaa alkaa lähestyä. Se ei pidä sinusta, mutta älä huoli vielä, se on heikko ja vielä kaukana. Se ei pääse voittamaan”, isäni naukui ja hänen äänensä muuttui vakavaksi. Katsoin häneen hämmästyneenä.
“Mitä tarkoitat?” kysyin ääni hieman värähtäen. Isäni kuitenkin vain pudisteli päätään.
“Sinun tulee selvittää se itse, mutta älä huoli, tiedän, että selviät siitä. Olet vahva kissa ja se ei tule voittamaan sinua”, hän naukaisi. Isäni hahmo alkoi kadota. Karvani nousivat pystyyn.
“Ei! Jää vielä hetkeksi!” huusin, mutta isäni vain hyvästeli minut hiljaa ja katosi. Sydämeni oli räjähtämäisillään ja niin oikeastaan myös mieleni. Tuntui siltä, että koko kehoni oli halvaantunut ja lyyhistyin siihen maahan. Se alkoi kadota ja tiesin, että olin heräämässä. Tuska ei kuitenkaan ollut katoamassa. Se seurasi minua, tiesin sen.
Nostin päätäni ja kylmät kyyneleet valuivat poskilleni. Karvani olivat pörrössa ja katselin maata puoli halvaantuneena. Isäni varoitus, hänen kanssaan vietetty aika, keskustelu Sädesäihkeestä, kaikki mitä unessani oli tapahtunut tuntui säteilevän sisälläni tuskan aaltoina.
Sotureiden pesä oli jo lähes tyhjillään. Olin nukkunut paljon kauemmin kuin oli ollut tarkoitus. Lähes kaikki muut olivat siis jo jalkeilla.
Nousin ylös tassut täristen. Mieleni tuntui olevan niin sekaisin. Ajattelin, että pieni jaloittelu kuite kin auttaisi. Se saisi ehkä huonot ja kummat ajatukset katoamaan. Tassuttelin siis leiriaukiolle ja lähdin kiertämään sitä ympäri.
Viileä ilma ja tassuttelu alkoi helpottaa oloani. Tuntui jo paljon paremmalta, kun aikaisemmin. Päästin huokaisun. Olin helpottunut. Oloni oli ho parempi, mutta edelleen pieni ahdistus painoi rintaani.
En kerennyt kuitenkaan liian kauaa ajatella enää huonoja asioita, kun Lehtomyrsky ilmestyi luokseni minua iloisesti tervehtien. Kehräsin iloisesti. Oli mukavaa taas jutella vanhan ystävän kanssa. Tervehdin siis takaisin ja hän kysyi halusinko lähteä hänen kanssaan metsälle. Tietysti suostuin, mutta kysyin ensiksi Haukkatassusta. Naaras totesi, että oli antanut oppilaalleen vapaata. Ymmärsin sen hyvin. Oppilaidenkin oli hyvä pitää välillä lepopäivä. Liika rasitus ei olisi kellekään hyväksi.
Jo hetken päästä aloitettuamme yritimme napata yhdessä oravaa. Se kuitenkin huomasi Lehtomyrskyn ja karkasi. Yritin saada sen vielä kiinni, mutta orava loikki liian nopeasti karkuun. Naaras tuli luokseni syyttäen itseään katsoin ystävääni myötätuntoisesti.
“Käärmekulta, haluan kertoa sinulle kuitenkin jotain ennen kuin jatkamme saalistusta”, hän naukaisi ja katsoi minuun.
“Kerro toki”, naukaisin hymyillen varovasti. Lehtomyrsky veti henkeä kuin olisi valmistautunut henkisesti vastaamaan kysymykseen.
“Minä… minä”, hän takerteli, “minä odotan- niin kovasti Sypressikuiskeen pentujen syntymää!” hän naukui lopelta. Naurahdin ja puhkesin kehräykseen.
“Niin minäkin. Heistä tulee varmasti aivan ihania pienokaisia”, naukaisin. “No niin, jatketaampas saalistusta”, totesin ja lähdin etsimään saalista.
Jonkin aikaa saalistettuamme olimme saaneet jo pari saaliseläintä kiinni. Tassutin Lehtomyrskyn luokse, joka näytti hieman väsyneeltä.
“On varmaan parempi palata jo takaisin leiriin”, totesin. Ystäväni nyökkäsi. Hymyilin lempeästi ja menin hänen vierelleen varmistamaan, että sai kaikki kantamuksensa mukaansa. Siinä hänellä ei näyttänyt olevan niinkään ongelmaa. Pian hän sai kaiken mukaansa ja lähdimme vieri vieressä tallustelemaan kohti leiriä.
Leirissä hyvästelin ystäväni nopeasti ja lähdin kohti pentutarhaa. Halusin jutella Sypressikuiskeelle. Ahdistuksen tunne oli alkanut puskea taas takaisin ja minusta tuntui, että naaras oli aina osannut rauhoittaa minua. Kannoin mukanani hiirtä jonka olin napannut. Ajattelin, että antaisin sen hänelle.
“Sypressikuiske?” huhuilin hiiren takaa saapuessani sisään.
“Täällä näin”, kuului naaraan ääni. Hymyilin veltosti ja istahdin hänen luoksensa laskien hiiren samalla maahan.
“Hei! Pitkästä aikaa. Tuntuu hieman itsekkäältä, etten ole tullut käymään luonasi”, tunnustin samalla, kun tökkäsin hiirtä lähemmäs. “Toin syötävää.”
//Sype?
