Laventelitaivas
Kirjoittaja: Untuva
Hintelä valkoinen kolli edessäni oli varsin erikoinen tapaus. Minua huvitti, miten toinen vastasi kysymykseeni olevansa kunnossa, vaikka oma kysymykseni oli ollut enemmänkin sutkautus oppilaan suuntaan. Ja minä mukamas näytin huonovointiselta? Pyh. Vaikka tottahan oli, että kyllä pikkusisarukseni oli saanut minut jo heti alkuun paremmalle tuulelle, mitä olin ollut aikoihin. Sitä monesti unohti, miten tärkeää oli olla joku, jolle jutella. Nyt kun en voinut enää vuodattaa emolleni… Pysäytin ajattelukierteen hetkessä. Talvikkitakullakin oli ollut aina ihan kummallinen tapa suhtautua vanhempiimme, ja se harmitti minua. En kuitenkaan voinut sisareni tuntemuksille mitään, mutta sen tähden hänestä ei oikein ollut tässä asiassa lohtua minullekaan. Se oli ehkä luonut viime aikoina välillemme etäisyyttä, vaikkei etäisyys johtunut suoraan kummastakaan meistä vaan ympärillä vallitsevasta tilanteesta. Kortetassu taas… no häntä ei voinut syyttää mistään.
”Oliko jotain, missä voisin olla avuksi teille? Emme olekaan ennen ehtineet jutella”, soturioppilaan kasvoilla koreili pieni hymy hänen puhuessaan. Kallistin aavistuksen päätäni kuin mietteliäänä.
”En minä nyt sentään missään kuoleman kielissä ole”, naukaisin pikaisesti, ”kunhan halusin vain tulla kiusaamaan sinua.”
Sanani saattoivat hämmentää Kortetassua tai ainakin hän näytti hetkellisesti siltä. Sen tähden yritin muotoilla vielä asiaani selkeämmäksi tuskin yhtään sen paremmalla tuloksella: ”Anteeksi, etten ole hakeutunut seuraasi aiemmin. Ei meidän tarvitse nyt verivaloja vannoa, mutta tiedäthän – saat tulla vastaisuudessa kiusaamaan minuakin.”
// Korte?
