Kastepentu
Kirjoittaja: Pyry
”Leikitäänkö piilosta?”, Ropinapentu ehdotti äkisti innostuneena.
Käännyin niska kenossa vilkaisemaan emoa takanani. Hän katsoi minuun katseella, joka käski olla kunnolla ja totella käskyjä.
”Leikkikää vain”, emo sitten sanoi ja loi Ropinapentuun toruvan katseen, ”mutta muistakaakin katsoa eteenne. Kaikki klaanimme kissat eivät ole yhtä anteeksiantavaisia kuin Hilehuurre.”
Katselin kun Sadeturkki tassutti pentutarhan edustalle, asettui makuulle ja jäi vahtimaan meidän liikkeitämme. Nykyään oli jo kylmempiä päiviä mutta tänään oli aurinkoista, ja minusta tuntui että auringonpaiste sai emomme näyttämään entistä kauniimmalta.
”Tule jo, Kastepentu”, siskoni nurisi. ”Mene sinä piiloon ensin, niin minä etsin sinut!”
Lähdin matalana tepsuttamaan eteenpäin, katse harhaillen ympäri leiriä. Tunsin itseni niin kamalan pieneksi keskellä kaikkia niitä täysikasvuisia kissoja…. Noh, pienihän minä tietysti olinkin, vasta nelikuinen – mutta jotkut soturit olivat niin hurjan suuria! Pysähdyin töllistelemään viiden kissan joukkiota, joka saapui leiriin. Siinä oli kaksi minua hiukan suurikokoisempaa mutta sotureita pienempikokoista kissaa. Olivatko hekin sotureita?
”Tulehan, Kuutassu!” kuulin jonkun huutavan. Katselin, kun Kuutassuksi kutsuttu hopeanharmaa naaraskissa loikki valkomustan kissan luokse.
Äkkiä muistin, että minunhan piti piiloutua. Lähdin jälleen matalana ja häntä maata viistäen kohti erästä lähellä olevaa pesää, josta kuului kuorsausta ja karheaa maukumista. Pöllähdin sisälle pesään ja vanhemmat kissat tervehtivät minua.
”Heippa”, tervehdin arasti. ”Leikimme siskoni kanssa piilosta. Voisinkohan minä piiloutua tänne?”
”Ole hyvä vain”, eräs ruskeansävyinen naaras vastasi hymyillen pehmeästi.
Minä hymyilin hänelle säteilevästi takaisin ja keplottelin sitten itseni piiloon klaaninvanhimpien taakse.
”Anteeksi”, vinkaisin tummalle hiljaisenoloiselle kollille astuttuani vahingossa hänen häntänsä päälle. Kolli mulkaisi minua ja minusta tuntui kuin hänen jäänsiniset silmänsä olisivat jäädyttäneet minutkin siihen paikkaan. Hän murahti jotakin itsekseen. En ollut moksiskaan, vaan pyyhkäisin hännälläni maata. Ehkä jotkut vanhukset vain olivat äreitä. Silti he olivat kaikki ihan yhtä tärkeitä, emo ja isä olivat kertoneet niin. Ja että he olivat palvelleet klaaniaan koko ikänsä, ja siksi heitä piti kunnioittaa ja arvostaa.
Kiehnäsin itseni kiinni äreän kollivanhuksen turkkiin. Hän tuntui turvalliselta vaikkakin oli hiukan juro. Kenties hänestä tulisi kiltimpi jos hänelle oltaisiin kilttejä. Minä halusin kokeilla onneani; hän ansaitsi hyvää kohtelua.
”Kastepentuu”, kuulin siskoni huutavan.
Aloin kehrätä huvittuneena kuunnellessani hänen huuteluaan. En pystynyt tukahduttamaan intoani, vaikka minusta tuntuikin että kehräykseni kuului leirin toiseen päähän asti.
”Löysimpäs sinut!”
Nostin pääni suojelijakissani turkista ja kohtasin Ropinapennun katseen. ”Jatketaan sitten, siskokulta”, kehräsin ja pukkasin häntä hellästi kylkeen. ”Sain uusia ystäviä, vaikka jotkut ovatkin vähän äreitä.” Vilkaisin sitä sinisilmäistä kollia, joka silmäili minua hämmentyneen oloisena. Katsahdin häntä, hymyilin, nousin takajaloilleni nuolaisemaan hänen korvallistaan hyvästiksi, ja kipitin sitten vauhdilla Ropinapennun perään.
//Ropina?
