Hiilitassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Liikuin ääneti aluskasvillisuuden seassa jäljittäessäni hiirtä, jonka olin jo kerran päästänyt karkuun. Muistelin kaikkea Utusielulta koskaan saalistuksesta oppimaani, kun hiiren haju oli nyt vahvempana ilmassa ja melkein saatoin kuulla sen kiivaasti pamppailevan mitättömän pienen sydämen. Olin lähellä sitä – tunsin sen jokaisessa solussani – mutta se oli onnistunut piiloutumaan jonnekin mullan ja lumen alta paljastuvien vanhojen lehtien sekaan. Se ei pääsisi livahtamaan kynsistäni enää toista kertaa!
Havaitsin silmäkulmassani liikettä. Jähmetyin samalla hetkellä paikoilleni, mutta käänsin varovasti pääni liikkeen suuntaan. Siellä se nyt oli – yritti kaivaa hädissään itselleen pakotietä juurten alle. Mutta se tulisi jäämään vain epätoivoiseksi yritykseksi, mikäli se minusta riippui.
Pidin silmäni koko ajan kiinni jyrsijässä, kun hitaasti ja hiljaa valmistauduin tekemään elämäni nopeimman ja tappavimman syöksyn. Saalistus ei koskaan ollut ollut vahvuuteni, mutta olin tullut siinä paremmaksi Utusielun ansiosta. Kuin hidastettuna avasin kynteni samalla kun ponkaisin itseni ilmaan lehtien ja lumen peittämästä maasta. Laskeutuminen sujui aika hyvin, vaikka itse sanonkin. Onnistuin vangitsemaan pikkuotuksen sen rinnalla isoilta tuntuvien tassujeni alle, ja koska kunnollinen soturi ei antaisi saaliin kitua turhaan, päätin sen päivät nopealla puraisulla niskaan.
”Hieno suoritus, Hiilitassu!” kuulin Utusielun naukuvan. Nuolaisin veren tahrimia hampaitani kääntyessäni katsomaan häneen päin. Mestarini suorastaan säteili ylpeydestä, mikä pönkitti itsetuntemustani ja sai minut uskomaan, että saattaisin pian olla oikeasti valmis soturiksi, kuten Hillasielu oli aiemmin ennustanut.
”Kiitos”, vastasin yrittäen kuulostaa mahdollisimman vaatimattomalta, ”ei se kylläkään mikään jänis ollut. Sellaisella ruokkisi vaikka puolet klaanista.”
”Hölynpölyä! Ruokaa on juuri nyt riittämiin, ja tuosta mehukkaasta hiirestä joku saa vielä oivan suupalan.” Utusielu tassutteli rinnalleni ja kumartui nuuhkaisemaan maahan elottomana makaamaan jäänyttä eläintä.
”Oletko sinä saanut mitään?” kysyin uteliaana, sillä naaras ei kantanut mitään mukanaan, mutta hänestä lehahti kuitenkin veren rautainen haju.
”Jo vain. Pari myyrää. Hautasin ne tuonne vähän matkan päähän”, naaras sanoi ja viittasi hännällään yhteen suuntaan. ”Siitä puheen ollen, minun pitäisi varmaan käydä hakemassa ne. Olen varma, että Lumihiutale ja Viherkatse ovat myös kohta valmiita.”
Seurasin mestariani eräälle metsäaukealle, jonne hän oli piilottanut saaliinsa. Kannoin ylpeästi omaa hiirtäni leuoissani, enkä laskenut sitä alas edes siksi aikaa, kun Utusielu pyysi minua auttamaan kaivamaan toisen myyristä esiin. Lopulta kun molemmat myyrät oli saatu kaivettua maasta, suuntasimme sovitulle tapaamispaikalle. Kuten Utusielu oli uumoillut, Lumihiutale ja Viherkatse olivat jo odottamassa meitä. Kumpikin näytti saaneen saalista, mikä kertoi hiirenkorvan myötä parantuneesta riistatilanteesta. Jos ruokaa riitti nyt jo ruokkimaan kaikki klaanin kissat, en osannut edes kuvitella, miten iso tuoresaaliskasa tulisi olemaan paljon puhutun viherlehden aikana.
Palasimme leiriin runsaan saaliin kera. Kun Utusielu kehotti minua viemään hiiren tuoresaaliskasalle, jäin epäröimään.
”Voinko viedä tämän Korppitassulle? Hän on varmasti nälkäinen, jos ei ole päässyt poistumaan pesästä koko päivänä.” Ilahduin suunnattomasti, kun Utusielu näytti vihreää valoa ajatukselleni. Kiisin suorinta tietä parantajan pesälle ja törmäsin sisään. Liljatuuli oli juuri antamassa jotakin yrttiä Korppitassulle, kun he kääntyivät katsomaan minuun ilmeisen yllättyneinä äkillisestä sisääntulostani.
Nyökkäsin parantajalle ensin kohteliaasti tervehdykseksi, ennen kuin tassuttelin lähemmäksi ystäväni vuodetta. Laskin saaliiksi saamani hiiren naaraan eteen ja istahdin alas. Liljatuuli sanoi vielä nopeasti jotain ystävälleni, mutta jätti meidät sitten kahden.
”Mikä on vointi?” kysyin Korppitassulta samalla kun tämä tutki tuomaani hiirtä. Hänen päätään taisi vielä särkeä, sillä huomasin tuon irvistelevän välillä tuskaisen näköisesti.
”Ihan hyvä.” En osannut sanoa, yrittikö naaras piilottaa kipunsa minulta, jotten vain rupeaisi hössöttämään, niin kuin minulle oli muodostunut ikäväksi tavaksi joissain tapauksissa. Yleensä olin melkein yhtä tyyni kuin lampi rauhallisena iltapäivän hetkenä, mutta Korppitassusta oli kuluneiden kuiden aikana tullut minulle kuin perheenkorvike, ja siksi pelkäsin kuollakseni menettäväni hänet.
”Särkeekö vielä päätä?” Vaikka kysymys oli käytännössä täysin tarpeeton, halusin sanoa sen ääneen, ikään kuin odottaen Korppitassulta virallista lausuntoa asian todentamiseksi.
”Vähäsen”, naaras vastasi lyhyesti. Huomasin hänen häntänsä nykivän hieman närkästyneesti – oletin sen johtuvan särystä, jonka olin ottanut puheeksi. Hetkeksi oppilaan ilme kuitenkin pehmeni ja hän näytti hyvin väsyneeltä ja kipeältä. Huomasin, että hän halusi kertoa minulle jotakin, mutta hänet keskeytettiin.
”Hiilitassu!” Utusielu työnsi päänsä sisään pesään. Hänen katseensa kävi koko pesän läpi, kunnes hän viimein erotti minut vasten pesän tummaa taustaa. ”Pidämme tänään pimeätaisteluharjoitukset Okraviiksen ja Lakkatassun kanssa. Älä myöhästy!” Sen sanottuaan hän veti päänsä pois pesästä ja katosi aukiolle. Käännyin Korppitassun puoleen pahoillani.
”Anteeksi, etten ehtinyt viipyä tämän pitempään. Tulen kuitenkin katsomaan sinua taas pian”, lupasin ja kosketin vaivihkaa hänen otsaansa kuonollani. Sitten käännähdin kannoillani ja seurasin mestariani ulos pesästä.
Juttelimme Lakkatassun kanssa niitä näitä kulkiessamme mestareiden perässä harjoituspaikalle. Oppilas oli osoittautunut erittäin mukavaksi yksilöksi, eikä minusta tuntunut enää niin pahalta, kun jouduin olemaan harjoituksissa hänen kanssaan Korppitassun sijasta. Samalla kun teimme matkaa, Okraviiksi kertoi meille jo tarkemmat ohjeet. Tällä kertaa kuuntelin ne tarkkaan, sillä jokin kollin kärkevässä äänensävyssä sai minut kulkemaan varpaillani.
Paikka oli sama kuin viime kerralla. Tosin nyt harjoitusparinani oli Lakkatassu eikä Korppitassu. Utusielukaan ei tuntunut erityisemmin nauttivan Lakkatassun mestarin seurasta, mutta yritti silti parhaansa mukaan peitellä epämukavaa oloaan.
Kun saimme luvan aloittaa, olin aivan hukassa. Vaikkei ollutkaan vielä ihan pimeää, hämärässä liikkuminen oli myös hyvin vaivalloista kun en voinut luottaa silmiini. Lakkatassu sen sijaan tuntui olevan kuin omassa elementissään – Okraviiksen omahyväisestä ilmeestä osasin päätellä, että kaksikko oli harjoitellut tätä jo paljon ennen minua.
Onnistuin torjumaan pari Lakkatassun hyökkäystä ja kaatamaan hänet maahan kerran, mutta muuten naaras oli harjoituskentän hallitsija. Tällä kertaa pystyin pitämään itseni kurissa, enkä alkanut rähjäämään. Olin oppinut hyväksymään sen, että aina ei voinut voittaa. Etenkään, jos vastustajalla oli kotikenttäetu ja vahvat taustat.
Harjoituksen lopuksi oloni oli kuin puun alle jääneellä. Tunsin kipua paikoissa, joiden olemassaolosta tulin tietoiseksi vasta sillä hetkellä. Lakkatassu pahoitteli kyllä jälkeenpäin aiheuttamiaan vammoja, mutta minä sanoin, ettei se haitannut ja kehuin häntä hyvästä suorituksesta.
Oli säkkipimeä, kun saavuimme takaisin leiriin. Oletin Korppitassun ja Liljatuulen olevan nukkumassa, enkä viitsinyt mennä häiritsemään heitä enää samana iltana, vaan päätin jättää vierailuni suosiolla aamulle ennen seuraavia harjoituksia.
Olin itsekin aikeissa käydä yöpuulle, kun Utusielu pysäytti minut ja pyysi minua tulemaan juttelemaan vähän sivummalle, jotta emme häiritsisi niitä, jotka olivat asettumassa levolle. Tällä kertaa odotin kärsivällisesti, että naaras avaisi suunsa ensin ja esittäisi asiansa, jota varten hän oli minut tänne pyytänyt.
”Olet varmasti itsekin huomannut huiman kehityksen taidoissa ja työskentelyssäsi”, kilpikonnalaikkuinen soturi aloitti. ”Mestarinasi tehtävänäni on ollut välittää sinulle kaikki tarpeelliset tiedot ja taidot, ja kuten sinä olet pyrkinyt oppimaan minulta joka päivä jotakin uutta, niin olen myös minä tehnyt parhaani täyttääkseni nämä odotukset, jotka minulle on asetettu. Olen opettanut sinulle kaiken osaamani, enkä yhtään vähempää. Siksi olenkin sitä mieltä, että olet ansainnut soturinimesi ja paikkasi klaanin jäsenenä.”
Minun oli aluksi vaikea uskoa korviani. Lyhyen hetken ajan osasin vain tuijottaa mestariani epäuskoisesti, kunnes lopulta sisäistin äsken kuulemani ja tajusin, mihin se johtaisi. ”Tuleeko minusta soturi?”
Utusielu nyökkäsi. Hämärässäkin huomasin, miten hänen kasvonsa olivat vääntyneet innostuneeseen hymyyn. ”Käyn heti aamulla puhumassa Mesitähden kanssa. Siksi saatkin pitää huomenna vapaata siihen asti, kunnes sinut nimitetään virallisesti soturiksi.”
Olin kerta kaikkiaan sanaton. En tiennyt, miten päin minun olisi pitänyt olla. Äskeinen väsymys ja joka paikan kolotus oli häipynyt kuin tyhjään. Nyt en enää olisi halunnutkaan mennä nukkumaan, vaan juosta ulos leiristä metsään ja huutaa riemusta. Mutta se olisi ollut tavattoman sopimatonta, joten jätin sen väliin.
”No, menehän nyt nukkumaan siitä. Näemme aamulla”, Utusielu naukaisi vielä ja poistui sotureiden pesään. Jäin katsomaan hänen peräänsä silmiäni räpytellen. Lopulta nousin itsekin ylös ja suuntasin omalle pesälleni, jossa oli jo hyvinkin hiljaista. Lakkatassukin oli ehtinyt omalle paikalleen ja nukkumaan hyvissä ajoin ennen minua.
Kun asettauduin omille sammalilleni, katseeni käväisi Korppitassun tyhjässä pedissä. Kertoisin uutiset nimittäjäisistä ystävälleni heti ensimmäisenä aamulla. Sitä ennen minun olisi saatava vähän unta, jotta en näyttäisi ihan kuolleista heränneeltä suurena päivänäni.
Aamulla siistin itseni normaalisti, kuten joka päivä. Takaraivossani poltteli kuitenkin ajatus siitä, että viimeksi nukuttu yö oli viimeiseni tässä pesässä. Seuraavat yöni tulisin nukkumaan sotureiden pesässä muiden sotureiden kanssa. Se tuntui jotenkin epätodelliselta.
Siirryin aukiolle aikeenani käydä tervehtimässä Korppitassua, mutta matkalla parantaja pesälle törmäsin Liljatuuleen, joka vaikutti uupuneelta.
”Hän nukahti viimein. Hänellä oli viime yönä kovia kipuja”, naaras selitti väsyneesti. Silloin päätin, että olisi parempi käydä katsomassa naarasta vasta sitten, kun tämä olisi hereillä ja Liljatuulikin saisi levättyä vähäsen ennen sitä.
Söin aamiaista jokseenkin haluttomasti, sillä minulla ei oikeastaan ollut kamalan iso nälkä. Pakotin itseni kuitenkin nielaisemaan jokaisen palasen myyrästä, vaikka se juuri sillä hetkellä tuntuikin väkinäiseltä ja paljon vaaditulta. Vatsassani lepatteli perhosia. Pienikin liike Litteäkiven luona sai minut melkein hyppäämään ulos turkistani, kun odotin Mesitähden ilmestyvän millä hetkellä tahansa aukiolle ja kutsuvan klaanin kokoon.
Vasta aurinkohuipunhetken tienoilla alkoi tapahtua. Ilmeisesti huhu tulevista nimittäjäisistä oli kulkeutunut kissojen joukossa, sillä suurin osa oli jo paikalla, kun klaanipäällikkö loikkasi Litteäkiven päälle ja huusi loputkin paikalle. Liikuin lähemmäksi kiveä, ja kissat päästivät minut ohitseen eturiviin, josta Mesitähti kutsui minut viereensä Litteäkiven päälle. Sydämeni jyskytti rinnassani hullun lailla, kun nousin seisomaan hänen viereensä. Kivi ei ollut kovin korkea, mutta se asetti minut kuitenkin jonkin verran kaikkien muiden yläpuolelle, mikä sai minut tuntemaan oloni hieman epämukavaksi. Mesitähden rauhoitteleva mutta asiallinen olemus sai minut kuitenkin rentoutumaan nopeasti, enkä enää niinkään kiinnittänyt huomiota muihin.
”Olemme kokoontuneet tänään nimittämään uuden soturin”, Mesitähti aloitti juhlavasti ja siirsi sen jälkeen vaaleanvihreen katseensa minuun. Vaaleanvihreistä silmistä minulla tuli mieleen Korppitassu. En ollut varma, olivatko he Liljatuulen kanssa havahtuneet päällikön huutoon parantajan pesällä. ”Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Hiilitassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?”
Mesitähden puhutellessa minua tajusin valpastua. ”Lupaan.”
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Hiilitassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Hiilihampaana. Tähtiklaani kunnioittaa huolehtivaisuuttasi ja vastuullisuuttasi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi.” Kun Mesitähti oli sanonut sen, klaani rupesi hurraamaan. Kuulin kissojen huutavan uutta nimeäni. Hiilihammas – tyhmäkin tajusi nimen tulevan katkenneesta kulmahampaastani, jonka vuoksi puuheni kuulosti välillä melkein sihinältä. Pakko oli kuitenkin myöntää, että minä todella pidin uudesta nimestäni.
Jotkut kävivät onnittelemassa minua uudesta asemastani klaanissa tilaisuuden päätyttyä. Vastasin heille kovin hajamielisesti, sillä olin keskittynyt etsimään katseellani Korppitassua. Naarasta ei kuitenkaan näkynyt aukiolla, joten päättelin hänen olevan parantajan pesällä. Lähdin kulkemaan siihen suuntaan siinä toivossa, että ystäväni oli edes kuullut nimitysmenot. Taka-ajatuksena minulla oli saada lypsettyä Korppitassusta ulos tieto, jonka hän oli pimittänyt minulta aikaisemmin, mutta josta hän vaikutti olevan jossain määrin halukas puhumaan kanssani.
//Korppi?
//1642 sanaa
