Lilja
Kirjoittaja: EmppuOmppu
”Mennään kotiin.” Yritin pyyhkiä silmiäni kuivaksi samalla kun autoin Mettä takaisin tassuilleen. En pystynyt ajattelemaan selvästi juuri nyt, kaikki tuntui liian sekavalta – melkein kuin olisi kävellyt unessa. Mutta silti jossain alitajuntani rajamailla tiedostin hämärästi, että tämä oli täyttä totta. Ei olisi enää paluuta menneeseen: olimme nyt omillamme.
Seurasimme omia jälkiämme takaisin pesälle. Matka taittui hitaasti, sillä aina silloin tällöin meistä jompikumpi luhistui maahan ilman mitään järkevää selitystä. Ehkä suru lamaannuttaisi meidät hiljalleen täysin toimintakyvyttömiksi, emmekä koskaan pääsisi kotiin asti.
En kuitenkaan aikonut antaa sen tapahtua, enkä uskonut, että Mesikään antaisi. Meillä oli yhä toisemme, ja kun vain jaksaisimme pitää uskoa yllä, kaikki olisi mahdollista. Emo katseli meitä nyt Tähtiklaanista käsin, ja hän pitäisi meistä kyllä huolta.
Viimein saavuimme tutulle aukealle, jonka maastoon rakas kotikultamme sulautui lähestulkoon täydellisesti. Ryömimme sisään uupuneina ja voimamme menettäneinä, mutta ainakin olimme nyt turvassa eikä muulla ollut väliä.
Kömmin Meden perässä sammalille. Niissä viipyi vielä emon lempeä tuoksu. Sukelsin niiden sekaan ja painauduin selälläni Mettä vasten. Valkea kolli oli haudannut kuononsa etukäpäliensä väliin ja hän oli sulkenut silmänsä.
Kun ummistin itsekin silmäni, en päässyt saman tien pehmeille untenmaille. Mielessäni kummitteli ajatus siitä, että emon kuolema oli minun syytäni. Jos en olisi kutsunut häntä ihmettelemään sitä outoa esinettä vedessä, emo ei olisi ehkä koskaan astunut sille petolliselle törmälle, joka oli sortunut hänen altaan.
Käänsin kylkeä ahdistuneena. Mitä jos tämä todella oli minun syytäni? Ehkä en pääsisikään sitten vanhana kissana Tähtiklaaniin, koska minun takiani emo oli pudonnut jokeen ja hukkunut. Tähtiklaani ei varmasti unohtaisi tekoani.
Katsahdin Meteen. Hän näytti vaipuneen levottomaan uneen. Minun olisi tehnyt mieli kysyä häneltä, syyttikö hänkin minua emon kuolemasta, mutta en viitsinyt herättää häntä. Kyyneleet kastelivat silmäni jälleen, mutta tällä kertaa en vaivautunut pyyhkimään niitä pois: annoin niiden huuhtoa pahan oloni tiehensä.
Kului jonkin aikaa, ennen kuin minua alkoi nukuttaa. Koko kehoni oli väsynyt ja minua särki paikoista, joiden en ollut tiennyt olevan edes olemassakaan. Kamppailin turtunutta tunnetta vastaan, mutta lopulta se vei minut mukanaan ja vajosin syvään uneen.
//Mesi?
//325 sanaa
