Taivaslaulu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Tassutin Minttuliekin johtaman partion mukana. Partion tarkoituksena oli vahvistaa rajamerkkejä Kuolonklaanin ja Eloklaanin välisellä alueella. Mukana olivat myös sekä Lumihiutale, että Pehmoturkki. Kävelin rinnakkain siniharmaan Lumihiutaleen kanssa ja jutustelimme tuttavallisesti. Olimme hiljalleen ystävystyneet klaanissa oloni aikana. Hänestä oli tullut minulle hyvä ystävä. Hän sai minut ikävöimään Pikkukaaosta. Välillä mietin, että voisimmeko nähdä joskus.
”Huhuu. Taivaslaulu, kuulitko ollenkaan?” Lumihiutale huhuili korvaani ja havahduin huomatessani, kuinka naaras tähyili Kuolonklaanin reviiriä satunnaisesti kirkkaansinisillä silmillään minuun vilkuillen.
”Anteeksi, mitä sanoitkaan?” pahoittelin ja yritin saada kiinni keskustelumme aiheesta.
”Niin, että Kuolonklaani partio on tulossa”, naaras sanoi hiljaa, sillä partio, jonka vasta nyt huomasin, oli jo saavuttanut kuuloetäisyyden. Sydämeni alkoi sykkimään hieman nopeammin, sillä tiesin, että saattaisin nähdä kissoja, jotka olisivat minulle tuttuja menneisyydestäni.
Tunnistin oitis partion johdossa askeltavan tummanharmaan Kaaostuhon, jonka tiesin erittäin äkkipikaiseksi. Hänen vihreät silmänsä kiilsivät ilkeinä meitä tarkkaillessaan ja hänen kasvoillaan oli pahansuopa irvistys.
Hänen perässään tuli minulle tuntematon kaksikko; pieni pitkäkarvainen tummanharmaa naaras ja oranssinpunainen naaras meripihkasilmin. Nelikon perää piti joku, jonka näkeminen sai sieluni huutamaan ilosta. *Isä!* Ilmeeni kuitenkin piti pysyä tyynenä, jottei partioiden yhteentörmäystä tapahtuisi – varsinkin, kun partiota selvästi johti Kaaostuho. Hän saattaisi vain äkkipikaisuuttaan lukea hymyni ivalliseksi ja ärsyyntyä.
”Tervehdys Kaaostuho”, Minttuliekki naukaisi rauhallisesti. Unohdin aina, että Minttuliekkikin oli alkujaan Kuolonklaanilainen. Oli mukavaa, kun oli jokin yhdistävä tekijä kissojen kanssa. Toisaalta, koko klaani muodostui kissoista, jotka olivat ennen olleet erakoita. Olo ei ainakaan ollut ulkopuolinen ja uskoin, että oli Merkuriukselle ja Ruskallekin helpompi sopeutua, sillä muut olivat käyneet jo saman sopeutumisprosessin.
”Minttuliekki”, Kaaostuho naukaisi inhoten, ”Toivon, että olette vain ja ainoastaan rajamerkkien vahvistus puuhissa.” Minttuliekki nyökkäsi määrätietoisesti:
”Niissäpä hyvinkin. Emme halua lietsoa erimielisyyttä. Saammeko jatkaa, vai haluatteko sanoa vielä jotain?” Kaaostuhon kasvoille valahti kylmä ilme.
”Kunhan viiksikarvannekaan ei ylitä rajaa, olette valitettavasti turvassa”, kolli murahti ja viittoi partiotaan seuraamaan. Olin kuitenkin varma, etteivät he poistuisi oikeasti ennen kuin näkisivät meidän kadonneen. Kun joukkio oli lähdössä, perimmäinen hopeanvalkoinen kissa jäi muun partion huomaamatta tahallisesti jälkeen.
”Taivaslaulu, oletko se todella sinä?” tämä naukui silmät onnesta loistaen. Kasvoilleni nousi hymy, joka säteili onnellisuudellaan ja olisin vain halunnut syöksyä rajan yli isäni syleilyyn.
”Isä, voi kuinka ihana nähdä sinua!” hihkaisin. Hopeaputous vilkuili silloin tällöin partion perään, sillä ei halunnut heidän huomaavaan hänen hidasteluaan.
”Mitä sinä täällä teet?” isän kulmat kurtistuivat. Unohdin kokonaan, ettei isäni tiennyt siitä, että olimme asettuneet Eloklaaniin.
”Minä asun Eloklaanissa nykyään”, selitin ja vilkaisin muuhun partioon. Minttuliekin tummansininen katse oli kääntynyt meihin ja hän tuntui samalla miettivän jotain. Hopeaputouskin ymmärsi, että hänen olisi mentävä.
”Taivaslaulu. Näemme pian, lupaan sen. Olet rakas”, loppu lauseesta oli vain kuiskaus, jonka minä ainoastaan kuulin. Näin enää vain, kuinka Hopeaputous jolkotti partionsa kiinni ja vaihtoi muutaman sanan Kaaostuhon kanssa. Itse käännyin Minttuliekin puoleen, joka viittoi partiota jatkamaan.
”Anteeksi. Hän oli minun isäni ja en ole nähnyt häntä pitkään aikaan ja-”, pahoittelin syvästi, mutta en ehtinyt edes saamaan lausettani loppuun, kun Minttuliekki jo sanoi:
”Ei se mitään. Ymmärrän kyllä.” Varapäällikön silmissä vilahti jokin tunne, jota en osannut lukea. Uskoin sen liittyvän hänen omaan perheeseensä, joka asutti myöskin Kuolonklaania. En minä siitä sen enempää tiennyt, enkä miettinytkään, vaan nyökkäsin vain kiitollisena. Tiesin kuitenkin, että liika veljeily Kuolonklaanilaisten kanssa ei olisi Minttuliekinkään silmissä hyväksyttävää.
Oli kulunut jo muutama päivä kohtaamisesta isäni kanssa. Tapaaminen oli saanut mielessäni käynnistymään suuren ajatusprosessin, joka tuotti aina vain uusia kysymyksiä. Yksi niistä olisi, että koska olisi ensimmäinen klaanien välinen kokoontuminen, sillä halusin syvästi päästä juttelemaan isälleni enemmän. Minulla olisi niin paljon kuulumisia ja varmasti hänelläkin.
Tapahtui jotain, joka sai minut hämilleen. Se oli kuin taikaa. Tuntui, kuin kaikki tämä ajatteluni olisi ollut jollain tavalla merkityksellistä tämän kaiken kannalta. Sillä kun kuulin rajapartion palaavan leiriin, näin heidän mukanaan kissan, joka ei ollut ollut partiossa sen lähteissä. Hopeaputous. Hänen haaleat silmänsä etsivät minut katseellaan ja hän väläytti minulle hymyn. Tassutin rivakasti lähemmäs.
”Isä! Mitä sinä täällä teet?” kysyin, vaikka minulla oli jo omat epäilykseni. Ennen kuin Hopeaputous ehti vastata, partion johdossa ollut Okraviiksi töksäytti:
”Löysimme hänet rajalta oleskelemasta. Sanoi haluavansa tavata Mesitähden.”
”Kuka sanoi haluavansa tavata minut?” kuului Mesitähden ääni hänen astellessaan ulos pentutarhan syövereistä.
”Minä. Olen Hopeaputous – Taivaslaulun isä – ja tahtoisin liittyä klaaniinne”, Hopeaputous naukui katsoen Eloklaanin päällikköä kunnioittavasti. Mesitähti käveli hieman lähemmäs, nyökkäsi ja sen jälkeen sanoi:
”Mennään puhumaan pesääni, Hopeaputous.” Okraviiksi väistyi isäni hopeanvalkoisen hahmon tieltä, vaikkakin tavalliseen tapaansa hitusen tympeästi tätä mulkoillen. Hopeaputous tassutti Mesitähden luokse ja katsoi tätä silmiin kohteliaasti.
”Saisinko minäkin tulla mukaan..?” naukaisin varovasti, kysymykseni päällikölle osoittaen. Halusin olla isäni tukena hänen kuullessaan päällikön päätöksen, mutta ymmärsin kuitenkin, jos Mesitähti halusi puhua hänen kanssaan yksinkin.
//Mesi? (Laatu vähän huononee loppua kohden mutta ei se mitään xd)
738 sanaa
