Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Leikimme Aurinkopennun kanssa pitkälle iltaan asti kiviklaanin parissa, kunnes Korppisiipi tuli kutsumaan pennun sisälle. Raidallinen kolli hyvästeli minut hymy kasvoillaan, ennen kuin katosi karhunvatukkapensaan oksien taa. Kumppanini sen sijaan ei palannut takaisin sisälle, vaan tuli luokseni vakavahkon näköisenä.
”Meidän pitää keskustella Mesitähden kanssa Kultatassun rangaistuksesta”, naaras puhui tasaisella äänellä, mutta hänen jännittynyt kehonkielensä kertoi kireydestä. Nyökkäsin, ja kurkotin kuonollani koskettamaan kumppanini poskea lohduttavasti. Korppisiipi vilkaisi minua kiitollisena ja lähti sitten tassuttamaan Litteäkiveä kohti. Seurasin häntä omiin ajatuksiini vaipuneena.
Kaksi päivää oli kulunut. Ampiaispentu oli yhä parantajan pesällä toipumassa, ja Kultatassu oli saanut rangaistuksensa. Tilanne vaikutti jotakuinkin rauhoittuneen, ja minusta tuntui pitkästä aikaa siltä, että uskalsin hengittää vapaammin. Olin saanut vakuutettua itseni siitä, että asiat kääntyisivät vielä parhain päin.
Oli aamupäivä, ja olin tuttuun tapaan tervehtimässä pentuja pentutarhalla. En malttanut odottaa, että Ampiaispentu saisi palata parantajan pesältä takaisin oman perheensä pariin.
Aurinkopentu halusi siirtyä ulos leikkimään, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan. Korppisiipi ja Minttuliekki jäivät rupattelemaan pesään sillä välin, kun minä paimensin pentuja uloskäyntiä kohti.
Puiden takaa pilkistävä aurinko häikäisi silmiä, mutta siihen tottui nopeasti. Aurinkopentu johdatti muut kivileirinsä luo, ja minä seurasin perässä vähän hitaammin. Nautin leirin tutuista, arkisista äänistä. Yhtäkkiä olin kuulevinani jostain etäältä vaimeaa yskintää. Pysähdyin kuulostelemaan ääntä korvat höröllään, mutta sitä ei kuulunut enää.
Astelin pentujen viereen ja kävin istumaan. Jonkin ajan kuluttua leiriin palasi pari partiota, jotka olivat lähteneet auringonnousun aikaan tarkistamaan rajoja. Aukiolla oli vilkasta.
Yllättäen Mesitähti loikkasi Litteäkiven päälle ja kutsui klaanin kokoukseen. Korppisiipi ja Minttuliekkikin olivat ilmeisesti kuulleet kutsun pentutarhalle asti, sillä kaksikko työntyi peräkanaa ulos pesästä. Panin merkille, että valkoturkkinen päällikkö vaikutti levottomalta. Aavistelin, että hänen uutisensa eivät olleet kovin hyviä.
Mesitähti aloitti kokouksen tervehtimällä ensin klaanitovereitaan mutta siirtyi sitten suoraan asiaan. Päällikön ilmoitus iski päin naamaani: Ampiaispennulla oli viheryskä. Hetkeen en saanut ajatuksiani järjestykseen, kun huoli ja paniikki kamppailivat pääni sisällä johtavasta asemasta. Vilkaisin sivullepäin, ja näin Korppisiiven olevan yhtä tolaltaan uutisesta.
Seuraavaksi Liljatuuli nousi Mesitähden vierelle Litteäkiven päälle ja alkoi luetella viheryskän oireita. Hän myös sanoi, että vanhusten ja pentujen turvallisuuden takaamiseksi klaaninvanhimpien pesä ja pentutarha tulisi eristää. Mesitähti vahvisti sisarensa sanat. Kissojen keskuudesta alkoi kuulua hermostunutta supinaa. Käännyin katsomaan kumppaniini, jonka huolestunut katse kohtasi omani. Kokouksen päätyttyä minä ja Korppisiipi kutsuimme Kimalaispennun ja Mehiläispennun luoksemme vielä viimeisen kerran, ennen kuin kuningatar ja pennut suljettaisiin pentutarhaan muun klaanin ulottumattomiin.
”En halua, että meidät erotetaan”, Kimalaispentu miukui ja painoi päänsä jalkaani vasten. Sydäntäni riipaisi, kun kumarruin nuolaisemaan tyttäreni pörröistä päätä.
”Ei hätää, Kimalaispentu”, mau’uin hänelle rauhallisesti, ”pian olemme taas yhdessä. Lupaan sen.”
Kolmijalkainen pentu katsahti minuun sinisillä silmillään, jotka olivat kuin kaksi murheen lampea. Yritin pysyä vahvana hänen vuokseen, ja kurkotin kohti Mehiläispentua, joka myöskin oli allapäin eristyksestä. Nuolaisin hänenkin päälakeaan yhtä hellästi ja rakastavaisesti kuin olin nuolaissut Kimalaispennunkin. Vedin heidät sen jälkeen lähelleni ja rutistin kumpaakin oikein lujasti.
”Olkaapa reippaina, älkääkä kiusatko emoa ja Minttuliekkiä liikaa”, sanoin sitten mukamas tiukasti pennuille, ja he nauroivat vähän.
Kun olin hyvästelyt pennut, käännyin Korppisiiven puoleen. Painoin pääni vasten hänen poskeaan ja hengitin hänen tuttua tuoksuaan oikein syvään. Korppisiipi sukaisi korvaani ja kehräsi hiljaa. Kiedoimme häntämme hetkeksi yhteen.
”Älä huoli Ampiaispennusta, minä käyn kyselemässä parantajan pesän ovelta, mitä hänelle kuuluu”, lupasin kumppanille hiljaa. Korppisiipi nyökkäsi vähän.
”Toivotaan, että tämä ei kestä kauaa.” Naaras katsahti ympärilleen kuin olisi katsonut näkymää viimeisen kerran. ”Pidä itsestäsi huoli”, hän sanoi minulle ja kurkotti vielä koskettamaan nenääni omallaan. Väläytin hänelle lämpimän hymyn.
”Kuin myös”, naukaisin takaisin, ja jäin katsomaan, miten Korppisiipi patisteli pentuja kohti pentutarhaa. Huokaisin haikeasti, ja ajatuksissani katsahdin pentujen kyhäämän kivileirin suuntaan. Yllätyksekseni näin Aurinkopennun kököttävän yhä sen yllä.
Tassuttelin pennun luo ja kosketin tämän korvaa hellästi nenälläni. ”Hei, Aurinkopentu, teidän on mentävä sisälle. Voimme jatkaa leikkiä sitten, kun viheryskä on taltutettu”, mau’uin pennulle rohkaisevasti.
//Aurinko?
//609 sanaa
