Villipentu
Kirjoittaja: Tipu
Toinen kysyi oli kysynyt oliko minulla nälkä. Olin hiljattain kiitos tämän kollin oppinut puhumaan, eikä ääneni niinkään enää horjunut kun käytin sitä, mikä oli tietty hyvä asia. Pidin silti katseeni hänessä, kun myönsin olevani vähän nälkäinen. Halusin painaa pienetkin osat hänestä mieleeni, sillä tuo kolli sai minut tuntemaan kuin hänessä ei olisi lainkaan virheitä, kuin leijuisin hänen kanssaan. Se tunne pelotti minua samaan aikaan, mutta samaan aikaan halusi saamaan itseään aina vain lisää ja lisää. Toisellakin oli nälkä, Karhumyrsky lähti kohti tuoresaalis kasaa, kuin hän jännittäisi joka lihastaan, niin jäykän näköisiä askeleet olivat. Katseli häntä uteliaasti, mitä kolli aikoi valita? Olisiko se hänen lempi saaliinsa? Katsoin riistaa, itse pidin niistä kaikista yhtä paljon. Ehdotin riistan jaontaa, joka näytti saavan toisen vaivaantuneena mumisemaan. Lopulta kuitenkin suostumaan pyyntöön, josta minäkin olin hyvilläni. Tassuttelimme aukion laidalle, jossa olimme tavanneet aikaisemmin. Joku iso kasa kesääntyi vatsaani, se tuntui hyvältä mutta huonolta samaan aikaan. Se sai kottaraisen näyttämään hyvinkin huonolta, enkä omannut enää niin isoa ruokahalua. Kuitenkin joku sai minut toivomaan että kolli ei lähtisi pois. Karhumyrskyn korvat menivät luimuun, joka oli hyvinkin harmillista. Toinen käski minun aloittamaan, ottamaan palasen, yhä epävarmana kollin tarjotessa omaa ruokaansa, nappasin hakun, alkaen sitä popsimaan. Häntäni nyki huomattavasti, mutta kuitenkin Karhumyrsky sai minut rauhoittumaan, yllättävän rauhalliseksi. En osannut sanoa mikä tuo tunne vielä olisi, mutta voisin varmana kysyä sitä mäntyviikseltä. Olihan hän nähnyt kaikenlaista, elänyt pidempään kuin Karhumyrsky. Ku olin saanut syötyä, Karhumyrsky hotki loput. Tämä ei ollut aivan ihanteellinen ateria, emme olleet vaihtaneet koko aikana yhtään sanaa, vaan tyytyneet hiljaisuuteen. Kolli ravesteli päätään, saaden minut hämilleni, toinen veti naamansa takaisin pokeri naamalle. Minua mietitytti millainen hymy toisella oli. Kerran Lauhatassu omasi niin kauniin hymyn, entä hänen velipuolensa?
”Käyn haukkaamassa happea ulkona”, Karhumyrsky totesi. Katsoin hänen peräänsä pettyneenä, kun toinen lähti ulkomaailmaa kohti. Katsoin toisen perään harmissani, sitten ympärilleni. Ei kukaan huomaisi? Lähdin kulkemaan leirin reunoja sala vihkaa, melkein vaanien. Karhumyrskyn opetuksista voisi olla ehkä hyötyä. Livahdin lopulta ulos leiristä, seuraten toista. Näin Karhumyrskyn, kun yritin vaania hänen peräänsä. Katkaisin kuitenkin risun vaaniessani. Karhumyrsky kääntyi heti katsomaan minua, minä epätoivoisena painaen jo korvani luimuun, kolli katsoi minua vihan sekä hämmennyksen sekaisin ilmein. Tiesin jo mitä hän käskisi, joten painoin häntäni koipien väliin.
Lopulta päädyin lähtemään itkutta takaisin leiriin. Ennen kun kukaan huomaisi. Katsoin alakuloisena leiriä, miettien minne menisin. En ainakaan menisi pentutarhaan takaisin. Katsoin parantajan pesää, sen jälkeen päällikön pesää. Myös kaatunutta puuta. Katsoin kuusen juuristoa. Lähdin sitä kohti, kömpien sinne piiloon. Möngin puun pehmeässä juuristossa. Ei minun ollut ihan tarkoitus pitkään täällä olla, mutta lopulta nukahdin juurakon keskelle.
//420 sanaa
//Karhu?
