Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Hiilihampaan ja Korppisiiven nuorin tytär, Kuutamotassu oli saapunut luokseni pian leiriin palattuani. Nuoresta naaraskissasta huomasi heti tämän olevan jokseenkin vaivaantunut. Kun naaras kertoi asiansa koskevan Talvikkitakkua, huoleni heräsi välittömästi. Koska Kuutamotassu halusi keskustella rauhallisemmassa paikassa, siirryimme pääaukiolta pesääni.
Ensimmäinen kysymykseni oli, että olihan tyttärelläni kaikki hyvin. Kun tumma naaras kertoi Talvikkitakun lähteneen klaanista, en saanut sanaa suustani. Vielä enemmän minut hämilleen sai se, että Kuutamotassu kertoi Talvikkitakun olevan minulle vihainen. Hetkessä oloni muuttui aivan hirvittävän kamalaksi. Vihreä katseeni siirtyi Kuutamotassusta maahan, enkä tiennyt mitä sanoa. Talvikkitakku-parka oli taatusti kokenut jääneensä ulkopuoliseksi, kun Minttuliekki oli synnyttänyt viimeisimmän pentueensa.
Tuntui, että olin maailman surkein isä. Miten en ollut huomannut Talvikkitakun oloa? Olin selvästi ollut aivan liian kiireinen, kun olin painanut naaraan käytöksen villaisella, sillä olihan hän aina hieman dramaattinen ja omanlaatuinen.
”Hänen puheistaan saatoin kyllä tulkita, ettei hänen lähtönsä ole lopullinen”, mustavalkoinen naaraskissa lisäsi vielä. Nostin hitaasti murheellisen katseeni oppilaaseen. Pakotin kasvoilleni pienen, kiitollisen hymyn:
”Kiitos, että tulit kertomaan asiasta minulle. Lähettäisin partion hänen peräänsä, mutta Talvikkitakku on varmasti ottanut sen huomioon ja sotkenut hajujälkensä.” Pudistelin pettyneenä päätäni. En ollut pettynyt Talvikkitakkuun, vaan itseeni. Miten en ollut huomannut? Kysymys toistui päässäni yhä uudestaan ja uudestaan vailla vastausta.
Kuutamotassu nyökkäsi. Kiitin häntä vielä kerran ja kerroin hänen olevan vapaa lähtemään takaisin omiin puuhiinsa, ja niin hän tekikin. Kun mustavalkoinen oppilas oli lähtenyt, kasvoillani yhä lymyilevä hymy hiipui hetkessä. Päästin ilmoille syvän, pettyneen huokaisun. Oloni oli kammottava, kuin joku olisi iskenyt kyntensä suoraan rintaani.
Oli kulunut muutama päivä siitä, kun Kuutamotassu oli kertonut minulle Talvikkitakun lähdöstä. Olin samana iltana kertonut raskain mielin asiasta Minttuliekille, joka oli ollut surun murtama. Kumppanini oli yrittänyt syyttää itseään tyttäremme lähdöstä, mutta kielsin häneltä moiset puheet välittömästi. En halunnut kumppanini syyttävän itseään, sillä hän ei olisi voinut tehdä mitään toisin. Minttuliekki oli koko ajan kiinni uusissa pennuissa heidän ollessa vielä pieniä, mutta minä en ollut. Minä olisin voinut tehdä enemmän ja viettää aikaa Talvikkitakun kanssa useammin.
Suru-uutiset eivät loppuneet siihen. Liljatuuli oli sinä samaisena iltana, kun Talvikkitakku oli kadonnut, kertonut olevansa huolissaan Murattipennusta. Pennun kasvu oli hidastunut, ja tämä oli jäänyt sisaruksistaan kasvussa jälkeen. Minttuliekin mukaan pentu oli ollut muutaman päivän ajan hieman vaisumpi kuin normaalisti.
Seuraavat kaksi päivää menivät sumussa. Murattipennun vointi sen kuin vain heikkeni, ja lopulta eilisiltana hän oli matkannut Tähtiklaaniin. Murattipentu oli nukkunut rauhallisesti pois pentutarhalla. En itse ollut ehtinyt paikalle, mutta olin saanut kuulla asiasta saavuttuani partion kanssa leiriin. En voinut käsittää sitä. Tähtiklaani oli vienyt jo toisen pennun samasta pentueesta. Surun murtamana olin haudannut Murattipennun Matarapennun ja Tulipennun hautojen vierelle.
Kuljin hiljaa partion johdossa läntistä rajaa pitkin. Kylmä puhuri iskeytyi vasten kasvojani ja sai silmäni vetistämään. Ajatukseni olivat aivan muualla kuin partiossa. Katseeni seilasi jossain kaukaisuudessa Eloklaanin reviirin ulkopuolella. Toivoin näkeväni Talvikkitakun, joka palaisi takaisin klaaniin sopimaan asiat minun ja Minttuliekin kanssa.
Olin lyhyen ajan sisällä menettänyt kolme pentua, vaikken toivon mukaan Talvikkitakkua lopullisesti. Olisin tehnyt mitä vain, että Talvikkitakku palaisi luoksemme. Olin valmis pyytämään anteeksi niin monta kertaa kuin vain oli tarve, jos hän palaisi.
”Onko kaikki hyvin?” varovainen kysymys säikäytti minut. Käänsin nopeasti pääni takanani kulkevaan Hallavarjoon, jonka kasvoilla oli huolestunut ilme. Yritin hymyillä, mutta en saanut aikaiseksi kuin kummallisen virnistyksen.
”Tuntuu pahalta, etten huomannut Talvikkitakun jäävän ulkopuoliseksi perheessämme. Millainen isä on niin keskittynyt kaikkeen muuhun, ettei huomaa tyttärensä pahaa oloa?” huokaisin ärtyneenä ja pudistelin päätäni.
//Halla?
