Minttuliekki
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Havahduin siihen, kun huomasin Pähkinäkorvan menneen vaitonaiseksi ja hänen katseensa tuntui hapuilevan turvallista otetta ympäristöstä. Oliko hän hermostunut? Kurtistin kulmiani. Aivan yhtäkkiä kuitenkin hänen tummanvihreät silmänsä lukittautuivat minun katseeni kanssa ja näin niissä yön kalvakan valon kimalluksen. Sitten hän sanoi jotain aivan odottamatonta. Hän kertoi siitä, kun kanssani oleminen sai hänen rinnassaan aikaan lämpöisen tunteen ja samalla tuntui kuin vatsassa velloisi jännitys.
Hiljaisuus leijui ympärillämme, kun Pähkinäkorva odotti sitä, miten reagoisin. Yrittikö kolli sanoa omaavansa jonkinlaisia tunteita minua kohtaan? Kyllähän minäkin pidin Pähkinäkorvan seurasta kovasti ja olimme läheisiä, mutta kuitenkin olin olettanut niiden olevan ystäväpohjaisia. Kerrankin minut oli vedetty sanattomaksi.
“Pähkinäkorva, kun siis… tarkoitan että…”, takeltelin ja nostin katseeni tuskaisesti tähdettömälle taivaalle ja huokaisin turhautuneena omalle sössötykselleni. Suljin silmäni, vetäisin henkeä ja laskin katseeni alas. Kun avasin silmäni sanoin hiljaisella äänellä:
”Tarkoitan sitä, että olet paras ystäväni. Siinä kaikki. Olen pahoillani” Sydäntäni riipaisi hieman sanoa noin. Se johtui siitä, etten missään tapauksessa olisi halunnut loukata Pähkinäkorvaa. Tiesin, että olisin loukannut häntä enemmän, jos olisin jättänyt hänet elättelemään toiveita jostain, mitä ei välttämättä koskaan tapahtuisi. Olisi ehkä ollut joissakin olosuhteissa mahdollista, että ystävyytemme olisi kasvanut joksikin muuksi, mutta ei minulla ollut ollut aikaa sellaiseen asiaan kuin ihastuminen. Kaiket päivät päässäni pyöri vain se typerä ennustus.
Nousin ylös ja katsoin Pähkinäkorvaa vielä pahoitellen silmiin ja sen jälkeen käännyin ja katosin kuivuneiden pensaiden käkkyröiden sekaan. Tarvitsin omaa aikaani, ennen kuin saisin ajatukseni aukaistua siltä isolta solmulta mille ne olivat viime kuina menneet. Kun olin kadonnut Pähkinäkorvan näköetäisyydeltä, lähdin juoksemaan. Juoksin ja juoksin, kunnes en enää jaksanut. Miksi minun elämästäni oli pitänyt tehdä niin vaikeaa? Joutuisin jättämään perheeni ja ystäväni, jonkun typerän tehtävän takia.
“Kiitos vaan Tähtiklaani”, manasin turhautuneena ja potkin maata. Tähtiklaanin kohtalo on teidän kolmen tassuissa blaa blaa blaa. Se vaan pilaa kaiken! Saisinko edes hetken elää tavallista soturioppilaan elämää? Lysähdin istumaan ja vetäisin henkeä. Aloin oitis tuntemaan syyllisyyttä sanoistani Tähtiklaania kohtaan. En minä sitä oikeasti tarkoittanut… Haluaisin vain joskus olla muistamatta sitä, että tämä hetki voi olla viimeinen perheenjäseneni tai ystäväni kanssa, ennen kuin ne toiset kissat pölähtävät paikalle ja vievät minut mukanaan. Tähtiklaani olisi pelastettava ja minun pitäisi tehdä uhrauksia sen eteen, vaikka se olisi miten epäreilua. Nyt ei ollut kyse vain minun elämästäni vaan myös monen muun. Nousin ylös ja lähdin tassuttamaan leiriin. Sydäntäni kiristi nähdä Pähkinäkorva. Minusta tuntui niin pahalta. Olinko tosiaan antanut hänelle sellaisen kuvan, että olin ihastunut häneen? Huokaisin. Olin varmaan ainut oppilas klaanistamme, jolla ei ollut aikaa moiseen. Ehkei minun kohtalooni kuuluisi kumppani tai pentuja. Ehken vain osannut rakastua.
Seuraavat kuut kulkivat nopeasti. Pähkinäkorva ja minä emme olleet saaneet juteltua kunnolla vieläkään ja se kaiversi minua kuin termiitti puunrunkoa. Päivät olivat rankkoja partioidessa ja saalistamassa. Ruokaa ei ollut paljoa, joka rajoitti myös saatua energianmäärää. Usein iltaisin simahdin heti untenmaille, joka meinasi seuraavia harjoituksia Kettuaskelen ja Laineloiskeen kanssa. Olin oppinut niin paljon uutta viimeaikoina, kuten parantajan asemasta klaanissa ja soturilaista. Olin aluksi erittäin hämmentynyt siitä, kuinka suuri rooli parantajalla oli klaanissa, joka uskoi Tähtiklaaniin. Hän ikään kuin toimi Tähtiklaanin viestinviejänä klaanille ja oli erittäin arvostettu. Näin ei ollut Kuolonklaanissa. Kuolonklaanissa parantaja oli ehkä jopa alinta kastia. Minua vähän harmitti Hehkuaskeleen puolesta, mutta hän vaikutti rakastavan vilpittömästi muiden auttamista ja hänen asemansa tuskin haittasi häntä kovin paljoa, kun pääsi tekemään omaa kustumustaan.
Ainiin ja soturilaki. Se jos joku oli ollut rankkaa opetella. Niin monta kohtaa! Kuitenkin osasin ne nyt ja ne kuulostivat erittäin oikeudenmukaisilta, joka teki minut erittäin tyytyväiseksi. Loppujen lopuksi olin erittäin tyytyväinen siihen, minkälainen mielikuva pian syntyvästä klaanista minulla oli. Kuolonklaanilla olisi aina paikka sydämessäni synnyin klaaninani, mutta tuleva klaani kuulosti niin paljon reilummalta jokaista kohtaan. Olimme Pikitassun kanssa saaneet vihiä isältäni, että pian olisi meidän aikamme päästä sotureiksi. Voisiko se olla tänään? Olimme olleet jo monta päivää varmoja Pikitassun kanssa siitä, että tänään olisi se päivä, kun saisimme soturinimemme. Kuitenkaan niin vielä ei ollut koskaan käynyt.
Havahduin siihen, kun tunsin kevyen tökkäyksen kyljessäni. Käännyin katsomaan vierelläni seisovaa Haahkasurmaa, jonka tavalliset huonotuuliset silmät katsoivat minua odottavasti.
“Lähdetään”, kolli naukui ja jatkoi vastausta odottamatta matkaansa. Miten olin unohtaa rajapartion! Vilkaisin Pikitassuun ja sanoin:
“Moikka! Tavataan tässä sitten kun partiomme palaavat leiriin.” Pikitassu nyökkäsi silmiään ystävällisesti räpäyttäen ja lähti loikkimaan kohti Henkäysvarjon johtamaa metsästyspartiota. Lähdin itsekin suuntaamaan Haahkasurman perään, joka seisoskeli Mahlahallan ja Hiutaleviiksen luona odottaen saapumistani.
Partio oli palannut leiriin jo aikoja sitten. Leirissä oli kiertänyt huhu järjestettävästä klaaninkokouksesta, jonka takia kissat parveilivat aukiolla. Istuskelin Pikitassun pitkäturkkisen hahmon vieressä kiivaasti höpöttäen.
“Voisiko tämä olla nyt se?” mietiskelin, vaikka silmissäni loisti epäluulo, “Kuitenkin tämäkin on vain jotain muuta ilmoitusasiaa, niin kuin viimeksikin.” Pikitassu raapi tassullaan maata kärsimättömänä. Spekulointimme jatkui niin kauna, kunnes Punatähti tosiaan kutsui jo valmiiksi koolla olevan klaanin koolle. Vaikka edessämme istui kissoja, ei heidän olemuksensa estänyt minua enää näkemästä päällikköä, sillä olin saanut viime kuiden aikana jonkinlaisen kasvupyrädyksen. Päällikön alkuhöpinät saivat jo minut menettämään hieman toivoani, mutta lopulta pitkä odotus palkittiin.
“Tänään on kahden oppilaan aika saada soturinimensä. Minttutassu, astu lähemmäs”, isäni matala ääni naukui onnellisuus silmissä loistaen. Tassutin säteilevästi hymyillen tämän luokse ja katsoin hänen vihreitä silmiään.
“Olet saanut koulutuksesi päätökseen ja tästä lähtien saat toimia Kuolonklaanin täysvaltaisena jäsenenä. Minttutassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Minttuliekkinä”, päällikkö julisti ja klaani alkoi hurrata uutta nimeäni. *Minttuliekki.* Minä pidin siitä. Se tuntui kuvastavan sisälläni asuvaa liekkiä, jonka avulla jatkaisin sisukkaana vaikeuksien yli, sillä myrkyn jälkeen paistaa aina aurinko. Karvani pörhistyivät tyytyväisinä, kun tassutin kissa joukon läpi takaisin paikalleni. Matkalla sain kuulla muutamat onnittelut ja vastauksena annoin heille ystävällisen hymyn. Kakista iloisimmat onnittelut sain kuitenkin Pikitassulta, joka loikkasin oitis minua kohti ja nuolaisi poskeani. Hänen onnittelunsa jäivät kuitenkin lyhyeen, kun edestäpäin kuului Punatähden kutsuva ääni. Annoin ystävälleni rohkaisevan katseen. Kun hän oli mennyt, havahduin siihen, että katseeni yritti etsiä Pähkinäkorvan kirkkaanruskeaa hahmoa väkijoukosta. Miksi minulle merkitsi niin paljon, oliko hän katsomassa nimitystäni? Emmehän olleet puhuneet edes pitkään aikaan. Tajusin vasta, kuinka kovasti halusinkaan puhua Pähkinäkorvan kanssa kaikesta tapahtuneesta. Aika vain tuntui olevan sitä vastaan.
“Pikitassu, tästä lähtein sinut tunnetaan Pikiturkkina!”
“Pikiturkki! Pikiturkki!” hurrasin, kun ystävättäreni tassutti takaisin luokseni onnitteluiden saattelemana. Hymyilin tälle iloisesti yrittäen karistaa mielestäni Pähkinäkorvan.
“Tästä alkaa meidän yhteinen tarinamme Kuolonklaanin uskollisina sotureina!” tummanharmaa naaras naukui virallisella äänellä. *Kunpa tietäisitkin..* En täsmälleen ollut Kuolonklaanin uskollisin soturi, koska pian lähtisin uuden klaanin matkaan.
“Lupaa, minulle, että olemme aina toistemme tukena, vaikka mitä kävisi. Me kipuamme yhdessä Kuolonklaanin huipulle vanhempiemme tavoin”, Pikiturkki vaati ja ojensi harmaata tassuaan minulle. Epäröin hetken, mutta sitten sanoin:
“Lupaan.” Minua kuristi ajatus siitä, kuinka vihainen Pikiturkki olisi, kun sen aika koittaisi. Luotin kuitenkin siihen, että valamme pitäisi hänet ystävänäni loppuun asti.
Tänään olisi se päivä, kun Meden ja Liljan pitäisi astua sisään leiriin johtavasta piikkihernetunnelista ja noutaisivat minut. Olin puhunut isäni kanssa ja pitänyt huolen siitä, ette heitä revittäisi kappaleiksi oitis. Isän ilme oli kyllä ollut jotain aivan uutta, kun olin puhunut tästä hänelle.
Olin tavannut Meden ja Liljan yhdessä unessa ja mielestäni he vaikuttivat ihan kivoilta.
Nyt olimme odottamassa heidän saapumistaan. Jännitys tuntui kipinöivän ilmassa ja tuntui, kuin pesällinen muurahaisia olisi turkissani. Minua kauhistutti. Kurkkuani kuivasi, häntäni heilahteli levottomana tampaten maan kylmää pintaa ja tassuni vaihtoivat jatkuvasti asentoa. Kasvoni kuitenkin olivat tyynet. Sydämeni hyppäsi kurkkuun, kun kuulin heidän viimein tulevan. Yhtäkkiä tunsin kuitenkin jonkinlaista rauhaa. Suorensin ryhtiäni ja terävöitin aistini.
Kaikki sujui oikeastaan ongelmitta, jos ei oteta huomioon Henkäysvarjon sähinää. Mesi, anteeksi Mesitähti, ja isä suorittivat jonkinlaisen neuvottelun sopimuksesta klaanien välille ja ehdot kuulostivat minunkin korvaani hyviltä. Kun kollien välinen keskustelu oli päättynyt, alkoi olla aika suunnata kohti uutta ja täysin tuntematonta. Nyt olisi aika lähteä. Ennen sitä, minun pitäisi hyvästellä läheiseni.
“Isä”, nau’uin ja kohdensin katseeni tähän hieman haikeasti, mutta määrätietoisesti. Tämä oli kohtaloni.
“Mitä Minttuliekki?” isän ääni oli rauhallinen. Huokaisin ja sanoin asian niin kuin se oli:
“Tähtiklaani on määrännyt minutkin lähtemään Eloklaaniin, tiedäthän sinä sen?” Isän ilme muuttui ja hänen häntänsä laski aavistuksen verran. Hänen katseensa oli synkkä, mutta silti se tuntui hyväksyvän sen, että ei voinut asialle mitään.
“Tiedän. Tiedän myös sen, etten voi kieltää sinua lähtemästä.” Nyökkäsin ja katsoin isään kiitollisena, jonka jälkeen kosketimme kuonoillamme toisiamme. Hymyilin tälle vaisusti, jonka jälkeen sanoin meneväni hyvästelemään emon ja Pikiturkin. Suuntasin aukion laidalle, jossa näin emoni tuttuakin tutumman valkean hahmon. Suorastaan juoksin tämän syliin ja painoin kuononi tämän turkkiin ja kuiskasin:
“Minun tulee niin kova ikävä sinua.” Tunsin emon kuonon vasten päälakeani ja hänen lämpimän hengityksensä. Nostin pääni ylös ja katsoin emon lämpimiä silmiä apeasti.
“En minä mihinkään ole menossa. Samassa metsässähän vielä asutaan”, emo sanoi, mutta kuitenkin sen jälkeen sanoi, “mutta niin minunkin sinua.” Nyökkäsin surkeana.
“Nähdään taas emo”, naukaisin hiljaa ja loin vielä viimeisen katseen emooni, ennen kuin irtosin tämän lämpimästä syleilystä. Seuraavaksi katseeni tavoitti Pikiturkin ruskeat silmät, jotka säteilivät ärtymystä. Tassutin tämän luokse, mutta tämä näytti siltä, kuin en merkitsisi mitään.
“Minttuliekki”, tämä naukui kalseasti ja vältteli katsettani. Sydämeni tuntui jäätyvän kauhistuksesta. Mitä hänelle on tapahtunut?
“Pikiturkki, anna minun selit-”, naaraan terävä ääni kuitenkin keskeytti lauseeni.
“Jätä selittelysi jollekin muulle. Luulin, että merkitsin jotain, mutta selviääkin, että olet pitänyt minulta salassa näin suurta salaisuutta KOKO ELÄMÄSI! Ja näinkö sinä toteutat sen lupauksen, jonka teimme? Siitä, että olemme aina toistemme tukena? Meidän piti tulla suuriksi yhdessä, täällä, Kuolonklaanissa! Ja nyt sinä lähdet ja hylkäät minut, kuin ei voisi vähempää kiinnostaa?” Tummanharmaan naaraan ääni muuttui sähinäksi loppua kohden, mutta ääni pysyi kuitenkin hiljaisena niin, ettei tämän saarna kaikuisi kaikkien korviin.
“Se ei ollut mitenkään henkilökohtaista. En kertonut kenellekään”, painotin lauseeni viimeistä sanaa, “En voinut. Sinä et kuitenkaan tunnu ymmärtävän sitä. En minä valinnut sitä, että lähden. Olin tulossa hyvästelemään sinut, mutta et tunnukaan haluavan sitä. Minä menen nyt, hyvästi Pikiturkki. Ei muistella pahalla.” Ääneni oli kireä. Käännyin ympäri ja loin vielä surullisen katseen naaraaseen mahdollisesta menetetystä ystävyydestä. Vilkuilin ympärilleni, mutten nähnyt Pähkinäkorvaa missään. Olisin halunnut jäädä odottamaan häntä ja puhua asiat läpi, mutta tiesin, että nyt oli mentävä.
Eloklaanista oli viimein alkanut tulla osa arkeani. Päivät täällä olivat mahtavia. Tunsin itseni viimeinkin täysin tärkeäksi. Erityisesti, kun Mesitähti oli nimittänyt minut hänen varapäällikökseen. En ollut odottanut sitä lainakaan, mutta jokin siinä tuntui oikealta nyt kun olin virkaan astunut. Rakastin kaikkia askareita, joita asema minulle toi. Halusin olla niin hyvä varapäällikkö, kuin suinkin pystyin. Mesitähti vaikutti mukavalta, vaikken häntä vielä kovin tuntenutkaan, samoin Liljatuuli. Vaikka elo Eloklaanissa olikin kuinka ihanaa, niin silti minua kaiversi muutama asia. Pähkinäkorva ja Pikiturkki. Toivottavasti löytäisin heidät kokoontumisessa.
Olin saapunut juuri Liljatuulen kanssa leiriin, kun kohtasin Kuolonklaanilaisten tutut kasvot. Liljatuuli tassutti reippaasti heitä kohti, minä hänen perässään. Katsoin suoraan Henkäysvarjon sinisiin silmiin osoittaakseni, ettei minua pelottanut. Liljatuuli vaihtoi muutaman sanan heidän kanssaan ja sen jälkeen johdatti Hehkuaskeleen perässään omaan pesäänsä. Sen jälkeen minut kohtasi Kuolonklaanin varapäällikön kylmä katse ja viiltävä äänensävy:
“No, mitä petturille kuuluu?” Ilmeeni pysyi yhtä tyynenä, kuin se oli alkujaankin, vaikka sisäinen olemukseni halusikin laittaa kollin paikoilleen. Se ei vain olisi Eloklaanin eduksi ja sitä minun tuli ajatella aina. Luimistin korviani ja silmäni kaventuivat hieman.
“Sinulla taitaakin olla huono päivä tänään”, sanoin nopeasti, jonka jälkeen siirryin lauseen sisältämään kysymykseen, joka luultavasti oli vain tekosyy ilkkua, “Mutta hyvin, kiitos kysymästä.”
Räpäytin silmiäni rauhallisesti ja vilkaisin kollin vierellä istuvaa naarasta.
“Kuinkas Kuolonklaanissa menee? Ei sillä, että se minulle kuuluisi”, naukaisin, hennon, mutta ei aivan aidon hymyn väläyttäen kaksikolle. Omasta kokemuksestani suurin osa Kuolonklaanista vihasi tarpeetonta hymyilyä ja ystävällisyyttä.
//Tuhka?
1835 sanaa
