Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
//TAISTELUTARINA (546 sanaa = 5TaP)
Metsä muuttui hetkessä kolmen, suuren kissajoukon taistelukentäksi. Kujakissat ja kuolonklaanilaiset vyöryivät Eloklaanin kissojen päälle tappavana kynsien ja hampaiden aaltona, jota vastaan kävimme heti alkushokista selvittyämme.
Silmäkulmastani huomasin mustan kuolonklaanilaiskollin loikkaavan minua kohti sivusta päin. Pudottauduin nopeasti matalaksi, ja kissa laskeutui toiselle puolelleni. Ehdin juuri ja juuri kääntyä kohtaamaan hänet, kun kolli oli jo uudestaan kimpussani. Olimme nousseet seisomaan takajalkojemme varaan, yrittäen horjuttaa toistemme tasapainoa huitomalla etukäpälillä ja kurkottelemalla hampailla kaulaa kohti.
Taistelu oli tasaväkinen, mutta olin aavistuksen verran parempi puolustautumaan vastustajani hyökkäyksiltä, mikä antoi minulle lopulta tilanteessa hienoisen ylilyöntiaseman. Kaikeksi onnekseni Salviakatse tuli apuun, ja yhdessämme saimme ajettua kuolonklaanilaisen tiehensä. Pysähdyin haukkomaan henkeä, mutta en hetkeksikään laskenut suojaustani vaan pidin jatkuvasti silmällä ympäristöäni ja lähestyviä vihollisia.
Kaiken kaaoksen keskellä oli mahdotonta ajatella selvästi. Pääni käski keskittyä taisteluun mutta sydämeni paloi huolesta klaanitovereitani ja perhettäni kohtaan.
*Keskity taisteluun!* komensin itseäni mielessäni, ja olin jo ottanut kohteekseni Talvikkitakun kanssa taistelevan kujakissan, kun yhtäkkiä korviini kiiri veret seisauttava huuto, joka sulki päässäni kaikki muut äänet ulkopuolelle. *Sarastustassu!* Kiepuin villisti ympäri ja yritin paikantaa tyttäreni.
Muutaman hännänmitan päässä taistelevien kissojen takana maassa näkyi tummanruskea karvamytty. Kauhu kulki lävitseni kylmänä sykähdyksenä. Syöksyin myttyä kohti sydän kurkussa, hädin tuskien ehtien pois toistensa kimpussa sähisevien kissojen alta. Luisuin pysähdyksiin Sarastustassun viereen ja ryhdyin saman tien tuuppimaan tätä saadakseni oppilaan pian takaisin jaloilleen. Sarastustassu ei kuitenkaan hievahtanutkaan. Hänen kullankeltaiset silmänsä tuijottivat kuolleen lasittuneina tyhjyyteen.
“Sarastustassu”, vedin vapisten henkeä ja yritin ravistella tytärtäni epätoivoisena. “Sarastustassu kiltti, hengitä! Pysy kanssani!”
Mutta naaras oli jo poissa. Jäljellä oli vielä lämpöä hohkava ruumis, jonka joku oli vain jättänyt muiden tallottavaksi.
“Kuka teki tämän sinulle?” kysymykseni oli tuskin kuiskausta kuuluvampi, mutta joku silti vastasi siihen.
“Minä.” Käännähdin kohti vaaleanharmaata täplikästä kujakissaa, joka ei näyttänyt kuolleena makaavaa tytärtäni kovinkaan paljoa nuoremmalta. Siitä huolimatta naaraan ääni oli kylmän viileä ja tunteeton, eikä hän näyttänyt katuvan tekoaan tippaakaan.
Sisälläni kuohahti. Raivon ja surun sokaisemana loikkasin naaraan kimppuun ja kaadoin hänet. Nousin hänen päälleen kynnet upotettuna hänen kylkiinsä ja kumarruin äristen lähemmäksi hänen kasvojaan.
“Miksi teit sen?! Ei sinun olisi tarvinnut tappaa häntä!” murisin surusta käheällä äänellä. Haluni kostaa naaraalle sen, mitä tämä oli tehnyt pienelle pennulleni, kasvoi joka hetki, ja jouduin todella pidättelemään itseäni, etten olisi tehnyt mitään peruuttamatonta.
Nuorukaisen ei tarvinnut miettiä vastaustaan pitkään: “Koska en muuten saa ehkä koskaan Keijukaisen luottamusta.”
Keijukainen – kaiken pahan alku ja juuri. Ilman häntä ja hänen typerää sotaansa niin moni klaanitoverini olisi säästynyt. Sarastustassu olisi säästynyt. Oli kokonaan sen kieron naaraan syytä, että tämä pennunrääpäle oli tappanut tyttäreni jonkinlaisena todistuksena johtajalleen.
Yhtäkkiä tunsin kynnet vatsassani, ja refleksinomaisena vastaiskuna läimäisin yhä allani makaavaa naarasta kasvoihin tassullani. Hetken ajan ehdin jo toivoa iskuni vieneen kujakissalta taistelutahdon, kun tämä yllättäen valahti veltoksi ja lakkasi rimpuilemasta. Se oli virhearvio, sillä samalla hetkellä kun löysäsin otettani, naaras potkaisi minulta takajalat alta ja luikahti pakoon.
Kömpiessäni takaisin tassuilleni kujakissa oli jo tolpillaan ja valmiina uuteen erään. Ryhdyimme kiertämään kehää. Olin pörhistänyt karvani näyttääkseni uhkaavammalta, ja häntäni piiskasi ilmaa vihaisesti. Janosin edelleen oikeutta tyttäreni puolesta, mutta tiesin, etten loppupeleissä saavuttaisi mitään tappamalla tämän hädin tuskin pentukarvoistaan eroon päässeen naaraan. Minun olisi kohdistettava vihani Keijukaiseen ja keskityttävä hänen tuhoamiseensa. Vain sillä tavoin tämä kauheus saataisiin päätökseen.
“Viimeinen varoitus, pentu”, ärisin kujakissalle, joka silmäili minua uhkaavasti. “Jos nyt peräännyt ja annat minun viedä tyttäreni pois täältä, säästän sinut. Muussa tapauksessa en ole vastuussa seuraamuksista.”
//Ilta?
KP-boosti käytössä
