Lieskakajo
Kirjoittaja: Aura
Nyökkäsin Hiilihampaalle ja väläytin toiselle ystävällisen hymyn.
“Hyvää yötä, oli mukava jutella kanssasi”, naukaisin Hiilihampaalle ja haukottelin sanojeni päälle kita ammollaan. En ollut edes tajunnut miten väsyneeksi kävelylenkki oli minut saanut. Takana oli pitkä päivä mikä oli sisältänyt myös Kiurutassun opettamista. Mestarina toimiminen oli yksi suosikkiasioistani. Jos voisin valita, minulla olisi koko ajan oppilas. Hymähdin. Hyvä on, melkein koko ajan. Pitäisihän minun välillä hioa uusia harjoituksia ja metkuja oppilaiden varalle. Röyhistin rintaani, Kiurutassu oli jo neljäs oppilaani ja olin naaraasta jo nyt varsin ylpeä. Olin jo tassuttelemassa soturien pesään nukkuvaan, kunnes näin sivusilmällä Tupsutassun saapuneen aukiolle. Peruutin muutaman askeleen ja katsoin kollia varovaisesti. Toinen näytti olevan hieman hukassa, joten päätin lähestyä oppilaani veljeä varovaisesti. Kiurutassun puheista olin käsittänyt Tupsutassun olevan aika ujo ja herkkä. Kun katseeni kohtasi nuorukaisen kanssa, väläytin lämpöisen hymyn ja istahdin vähän matkan päähän.
“Hei Tupsutassu. Mitä sinä teet tähän aikaan ulkona?” kysyin varovaisesti. En tietenkään voinut olla täysin varma siitä, jos kolli olisikin vain odotellut mestariaan saapuvaksi. Toinen oli kuitenkin niin nuori oppilas, joten olisi kummallista, jos toiselle järjestettäisiin jo nyt yöharjoituksia. Ne olivat tyypillisesti vanhempien oppilaiden heiniä. Kollin katse tuntui haahuilevan taivaassa ja tähdissä käyden välillä minussa ja sitten taas muussa aukiossa.
“Minä mietin vain emoa ja isää”, kolli sai lopulta naukaistua. Toisen ääni oli hiljainen ja surumielinen, kuten koko Tupsutassun olemus oli. Kallistin päätäni ja katsoin toista myötätunto katseesta hehkuen. Toinen oli niin nuori ja jo nyt ilman vanhempia.. Minusta tuntui niin pahalta Tupsutassun ja tuon siskon Kiurutassun puolesta. Toivoin, että olisin jotenkin voinut auttaa heitä, mutta suurinkaan soturi ei voisi tuoda kuolleita takaisin. Ei vaikka kuinka rukoilisi Tähtiklaanilta armoa ja ymmärrystä.
“Tiedätkö, minä ymmärrän sinua”, aloitin varovaisesti ja hivuttauduin hieman lähemmäksi. Tupsutassu katsoi minua varovaisesti, silmät surusta ja kyynelistä kimmeltäen.
“Minun vanhempani kuolivat ennen kuin minusta tuli oppilas. He eivät koskaan päässeet näkemään edes oppilasseremoniaani, mutta olen varma siitä, että he katselevat minua tähtien takaa. Ja olen myös aivan varma, että sinun vanhempasi katselevat sinua tällä hetkellä”, naukaisin myötätuntoisesti ja hellästi. Hätkähdin, kun tajusin, että en edes tiennyt oliko Tupsutassun vanhemmat uskoneet Tähtiklaaniin tai uskoiko kolli itsekään.
“Ai, sinunkin? Minusta tuntuu välillä siltä, että me olemme ainoat ilman vanhempia. Minne tahansa katsonkin, näen onnellisia perheitä”, laikkuturkki niiskaisi hiljaisella äänellä ja kietaisi osittain kaljun hännän kehonsa suojaksi. Hivuttauduin taas lähemmäksi, jotta voisin silittää nuorta kollia hännälläni. Tuntiessaan kosketuksen kollioppilas ensiksi hätkäksi, mutta sitten rentoutui osittain.
“Meitä on enemmän kuin arvaatkaan. Tähtiklaanin aivoitukset ovat kokeneillekin sotureille ja parantajillekin mysteerejä. Me emme voi tietää miksi he joskus ottavat rakkaamme liian aikaisin riveihinsä, mutta heillä on yleensä jokin hyvä syy. Ymmärrän, että se ei varmastikaan nyt tunnu siltä, mutta voit ajatella, että vanhempasi saattoivat vaikka olla pahasti sairaita eikä Tähtiklaani halunnut heidän kärsivän”, maukaisin varovaisesti. Minua itseäni tuo ajatus lohdutti, kun olin menettänyt omat pentuni. Tupsutassu taas oli niin nuori, joten hän todennäköisesti katsoi asiaa eri näkökulmasta. Mutta ajattelin, että ehkä voisin saada kollin katsomaan asiaa toiselta kantilta. Mutta se ei tuottanut toivottua tulosta, sillä Tupsutassu alkoi itkemään holtittomasti.
“En minä halua, että niihin sattuu, mu-mutta haluaisin silti heidän olevan täällä”, kollikissa parkui surkeana ja katsoi minua itkusta punertavin silmin. Tartuin kollin leukaan hellästi saadakseni katsekontaktin.
“Voi Tupsutassu, et tietenkään. Ja tietenkin saat toivoa, että he olisivat täällä. Me kaikki toivomme, että he olisivat täällä. Ajattelin vain, jos sinua lohduttaisi ajatus siitä, että he elävät nyt ikuista elämää eikä heillä ole mitään kipuja. Lupaan, että te näette vielä, mutta sinulla on kokonainen elämä vielä elettävänä”, naukaisin lempeästi ja päästin toisesta irti. Tupsutassu nyyhkytti edelleen, mutta sai nyökättyä. Kolli painautui turkkiini tiukasti ja vaikka hän oli kääntänyt katseensa pois, kuulin kuinka kolli itki edelleen.
“Herra Lieskakajo, voinko minä nukkua sinun vie-vieressäsi? Minä en haluaisi nukkua yksin”, Tupsutassu niiskaisi ja katsoi taas minuun, mutta tällä kertaa kollin katse oli aneleva. Tiesin, että en voisi viedä Tupsutassua soturien pesään, sillä muuten Kiurutassu jäisi kahdestaan Talvikkitakun kanssa. Mesitähti oli jälleen alentanut naaraan oppilaaksi ja rehellisesti en luottanut päällikön tyttäreen lainkaan. Talvikkitakun mielialat vaihtelivat alati ja naaras oli tunnettu siitä, että tuo hieman kiusasi muita kissoja. En voisi jättää oppilastani yksin naaraan seuraan, jos Talvikkitakku saisi jotain päähänsä.. Mutta samassa keksin idean.
“Mitä jos minä tulisin oppilaiden pesään sinun seuraksi? Mutta sitä ennen me voisimme hakea Leimusilmältä jotain, että saisit nukuttua. Miltä se kuulostaisi? Minä ilmoitan aamutuimaan Syreenisumulle, että sinä saisit pitää tämän päivän vapaata harjoituksista. Sopisiko se sinulle?” ehdotin hellästi hymyillen. Yö oli jo kohtalaisen pitkällä ja väsyneenä harjoittelusta ei tulisi mitään. Tupsutassu nyökkäsi vaisusti, mutta ei enää sanonut mitään. Autoin kollin varovaisesti ylös ja lähdimme yhdessä kohti parantajanpesää. Kuu möllötti kirkkaana aukiolla ja valaisi polkuamme. En voinut olla ajattelematta sitä mitä mieltä Leimusilmä oli siitä, että häiritsisin hänen uniaan. En kuitenkaan ollut varma voisiko Vienotassu jakaa unikonsiemeniä. Leimusilmä oli aina välillä kertonut minulle yrteistä ja olin jäänyt siihen käsitykseen, että ne voisivat olla suurissa määrin jopa vaarallisia. Ja Tupsutassu oli vielä pieni oppilas, joten oikea annostelu olisi varmasti tärkeää. Pujahdin parantajanpesään Tupsutassu tiukasti vieressäni ja suuntasin vanhan muistini mukaan suoraan Leimusilmän vierelle. Yrttien vahva tuoksu leijaili heti nenääni ja sai minut melkein aivastamaan. Vaikka olinkin viettänyt täällä paljon aikaa, en ollut tottunut yrttien tuoksuun ja minusta tuntui, että en tulisikaan tottumaan.
“Psst, psst. Leimusilmä”, kuiskasin ja tuupin kollia varovaisesti hereille. Mustavalkoinen kolli mutisi jotain ja kääntyili pedillään, mutta lopulta nousi unisena hereille. Kun Leimusilmä tajusi kuka hänet oli herättänyt, hän katsoi minua tuimasti.
“Tulen Tupsutassun asialla. Hän ei saa unta ja hän on kovin tolallaan vanhempiensa menetyksestä. Olisiko sinulla jotain mikä voisi auttaa häntä nukkumaan ja voimaan paremmin?” supatin parantajakollille, jonka katse siirtyi heti nuoreen oppilaaseen. Tupsutassu kurkki takaani varovaisesti.
“Ai, eiköhän minulta jotain löydy. Seuraa vain minua Tupsutassu, niin annan sinulle unikonsiemeniä ja minulla pitäisi olla kamomillaakin”, Leimusilmä naukaisi ja räpytteli unihiekkaa silmistään. Astuin kollin tieltä syrjempään, jotta Leimusilmällä olisi tilaa työskennellä. Kurkin kuitenkin uteliaasti. Leimusilmä kaivoi yrttien seasta yhden unikonsiemenen ja hieman jotain toista kasvia, mutta yrttitietämykseni ei riittänyt siihen, että tietäisin mitä kolli antoi. Luotin kuitenkin Leimusilmän taitoon toimia parantajana.
“Tässä on yksi unikonsiemen ja hieman kamomillaa. Se rauhoittaa sinun mieltä ja sinun pitäisi pystyä nukkumaankin paremmin. Pureskele ne”, parantajakolli selitti ja työnsi yrtit Tupsutassulle, joka nyökkäsi, mutta katsoi yrttejä hieman epäileväisenä. Kolli kuitenkin nnappasi yrtit suuhunsa ja pureskeli ne varovaisesti. Tupsutassun ilmeestä päätellen yrtit eivät maistuneet kovinkaan hyvältä, mutta hän nielaisi ne kuuliaisesti.
“Kiitos, Leimusilmä ja hyvää yötä”, Tupsutassu naukaisi ja vilkaisi sitten minuun. Katsahdin Leimusilmään ja hymyilin kiitollisena. Meidän välit eivät olleet parhaimmat, mutta olin iloinen, että pystyimme kuitenkin toimimaan asiallisesti. Meidän omat ongelmat eivät saisi näkyä muille kissoille, etenkään potilaille tai nuoremmille kissoille. Onneksi Tupsutassu ei tuntunut huomaavan mitään, vaikka minä kyllä huomasin miten kireä tunnelma meidän välillä oli.
“Kiitos minunkin puolesta, me tästä taidammekin mennä nukkumaan. Hyvää yötä, Leimusilmä”, naukaisin Leimusilmälle kohteliaasti ja kolli nyökkäsi.
“Työtänihän minä vaan teen. Toivottavasti saat nukuttua, Tupsutassu ja hyvää yötä”, parantaja naukaisi ja tassutteli ohitseni takaisin makuusammalilleen. Vilkaisin kollia vielä kerran ja minun teki mieli sanoa jotain, mutta Tupsutassun läsnäolo sai sanat kurkkuuni kiinni. Tyydyin vain nyökkäämään ja viittasin käpälälläni pesän suuaukolle.
“Mennäänpä sitten, niin pääset nukkumaan”, nau’uin tyynesti ja ohjasin Tupsutassun takaisin aukiolle. Aukion viileä tuuli pyöritti kuivuneita lehtiä ilmavirran mukana. Lehtikato oli lähellä, mutta ilmat eivät olleet viilentyneet liikaa.Turkkini oli onneksi säänkestävä. Seurasin kollioppilasta pesälle ja hymähdin itsekseni. Siitä olikin aikaa, kun olin nukkunut siellä. Tuntui jopa nostalgiselta kierähtää sammalille ja painaa pää oppilaiden pesän lattiaa vasten. Minusta tuntui siltä, että olisin jälleen oppilas. Tupsutassu painautui kylkeäni vasten ja pyörähti pieneksi karvapalloksi.
“Anteeksi, että minä viivästytin nukkumaanmenoasi”, kolli naukui unisena ja painoi päänsä häntänsä alle. Suin oppilaan turkkia lempein, mutta päättäväisin vedoin. Ajatukseni oli, että nukuttaisin kollin ja painuisin sitten soturien pesään nukkumaan, mutta Tähtiklaani heittikin unihiekkaa rankalla kädellä silmiini ja pian olinkin jo ihan tahtomattani unessa.
“Hmh?” nostin päätäni silmät puoliksi ummessa ja haukottelin. Kuullessani sanan ‘erityistehtävä’ valpastuin ja nousin varovaisesti ylös. Varoin herättämästä Tupsutassua kuka nukkui edelleen. En ensiksi muistanut mitä minä tein oppilaiden pesässä ja miksi olin Tupsutassun vieressä, mutta pian mieleeni palasi edellisyön tapahtumat. Hymyilin Hiilihampaalle lämpimästi ja ohjasin vanhemman kollin lähes äänettömästi ulos oppilaiden pesästä. Kiurutassu ja Tupsutassu olivat molemmat edelleen unessa ja halusin pitää tilanteen sellaisena. En tiennyt kuinka nopeasti unikonsiementen vaikutus lakkaisi ja jos Tupsutassu heräisi yllättäen, niin olisiko kollin edelleen vaikea saada unta.
“Mitä sinä oppilaiden pesässä teit? Ihmettelin, kun sinua ei näkynyt missään. Meinasin jo lähteä erityistehtävälle yksin”, Hiilihammas virnisti ja tuuppasi minua toverillisesti. Hymähdin ja pukkasin kollia leikkimielisesti.
“Kerron sinulle koko tarinan ihan kohta. Minun pitää vain kertoa Syreenisumulle, että Tupsutassu ei ole harjoittelukunnossa. Voisitko odottaa tässä? Tulen ihan pian”, selitin Hiilihampaalle vielä hieman väsyneenä ja kolli nyökkäsi hieman yllättyneenä. Tepsutin soturien pesän lämpöön ja varoin astumasta muiden kissojen hännille. Lopulta löysin nuoren naarassoturin ja tuupin toisen varovaisesti hereille.
“Hei, anteeksi kun minä herätän sinut. Tupsutassulla oli viime yönä aikamoisia uniongelmia ja me haimme Leimusilmältä unta tukevia yrttejä. Hän ei kuitenkaan ole tänään harjoittelukunnossa, joten voisitko antaa hänelle vapaata?” kuiskasin Syreenisumun korvaan ja naaras mumisi jotain mikä kuulosti ihan kyllältä. Pian naaras olikin taas unessa. Hymähdin huvittuneena ja käännyin varovaisesti ympäri. Olin niin kömpelö, että jos lähtisin peruuttamaan, astuisin taatusti jokaisen kissan hännän päältä. Kun pääsin takaisin aukiolle, korviini kantautui jo lintujen sirkutusta. Se sai minut hymyilemään.
“Kaunis aamu, eikö?” naukaisin Hiilihampaalle ja lähdimme rinta rinnan kulkemaan ulos leiristä.
“Siitä eilisestä. Olin menossa nukkumaan, mutta törmäsin aukiolle Tupsutassuun. Hän vaikutti olevan jotenkin hukassa, joten menin juttelemaan hänelle ja selvisi, että hänellä on todella paha mieli vanhempiensa kuolemasta. Lopulta me haimme sitten unikonsiemeniä ja Leimusilmä antoi vielä jotain yrttiäkin. Tupsutassu ei kuitenkaan uskaltanut nukkua yksin, joten menin nukuttamaan hänet ja taisin nukahtaa itsekin”, naurahdin Hiilihampaalle ja haukottelin vielä väsyneenä. En ollut tottunut valvomaan näin myöhään ja heräämään näin aikaisin lyhyiden yöunien jäljiltä. Kolli nyökkäsi myötätuntoisesti.
“Hän käy läpi rankkoja asioita. Teit reilusti, kun kuuntelit ja nukuit hänen kanssaan. Minäkin kävin vielä kävelyllä Korppisiivelle ja mainitsin hänelle siitä, että olisit oiva varapäällikköehdokas”, tabbykuvioinen soturi virnisti, kun olimme päässeet leirin ulkopuolelle. Sydämeni hypähti toivosta, ehkä Korppisiipi harkitsisi minua seuraavaksi varapäälliköksi! Piristyin heti ja aloin miettimään mikä se Hiilihampaan erityistehtävä oli. Ehkä Korppisiipi testaisi minua? Ehkä naaras halusi nähdä miten minä selviytyisin tästä. Röyhistin rintaani pentumaisen innokkaana.
“Mikä se sinun tehtäväsi olikaan? Lähdemmekö me rajojen ulkopuolelle?” kysyin innokkaasti ja otin jopa muutaman innokkaan hypähdyksen. Kollisoturi nauroi innokkuudelleni hyväntuulisena.
“Pysyhän nahoissasi, me menemme vain tarkistamaan onko se erakko palannut”, Hiilihammas kertoi viikset värähdellen ja otti minut kiinni. Se ei ollut vaikeaa, sillä jäseneni olivat vielä kankeina huonossa asennossa nukkumisesta. Tupsutassun peti oli ollut normaalia pienempi.
“Se kuulostaa hyvältä idealta. Ainakin me voimme varmistaa, että Eloklaanin reviirillä ei ole käynyt tunkeilijoita. Riistasta ei ole vielä suurta pulaa, mutta kuvittele, jos riistavarkauksia tapahtuisi vaikka kahden kuun päästä. Se olisi suoraan pois meidän soturien suusta”, huokaisin Hiilihampaalle ja räpäytin silmiäni. Terästin aistejani ja yritin löytää ilmasta hajujälkiä mitkä eivät meidän reviirille kuuluisi. En myöskään pistäisi pahakseni, jos tehtävän jälkeen löytäisimme jotain syötävää. Sitä ei lehtikadon aikaan olisi ainakaan liikaa. Kuljimme kohti niittyä ja siristin silmiäni, kun erotin aamun usvan seassa kissan. Vilkaisin välittömästi Hiilihammasta, joka oli myös huomannut kissan suuren siluetin. Lähdimme varovaisesti lähemmäksi. Usva peitti meidän näkymiämme enkä pystynyt vieläkään erottamaan ketä me katsoimme.
“Mennäänkö varovaisesti lähemmäksi?” kuiskasin ja Hiilihammas nyökäytti. Lähdimme varovaisesti lähemmäksi ja en voinut sille mitään, että rintaani oli muodostunut inhottava möykky. Kissa näytti jotenkin tutulta, vaikka näinkin hänet todella heikosti. Kun pääsimme tarpeeksi lähelle, huomasin että kissa todella oli tuttu. Se oli nimittäin tyttäreni, Kujekulta. Eikö naaras ollutkaan palannut leiriin? Oliko toinen nukkunut lainkaan? Mielessäni risteili paljon kysymyksiä ja yksi niistä oli se, että miksi naaras oli noin lähellä rajaa tähän aikaan aamusta.
“Kujekulta, mitä sinä teet täällä?” kysyin silmät sirrillä ja Kujekulta säpsähti. Naaras kääntyi ympäri ja katsoi minua hieman hölmistynyt ilme kasvoillaan. Tyttäreni salasi jotain ja minä aion ottaa selvää mitä hän puuhasi.
“Minä, öö. En vain saanut unta, niin lähdin kävelylle. Mutta taidan palata nyt leiriin”, Kujekulta naukaisi mietittyään hetken ja kulki sitten meidän ohi. Nyrpistin nenääni, kun haistoin Kujekullassa jotain outoa. Toinen oli pyörinyt ketunjätöksissä..
“Suosittelen peseytymään ennen leiriin menoa”, Hiilihammas totesi tyynesti ja vilkaisin kollia kulmat koholla. Kukaan kissa ei pyörisi jätöksissä vapaaehtoisesti. Kynteni liukuivat ulos ja painoin ne ruohikkoon. Minua ärsytti, että tyttäreni valehteli minulle näin päin naamaa. En tietenkään voinut todistaa naaraan valehtelevan, mutta näkihän sen nyt kuka tahansa! Kun Kujekulta oli poistunut kuuloetäisyydeltä, vilkaisin Hiilihammasta naama mutrulla.
“Hän valehteli meille. Hän ihan varmasti tietää tästä erakosta jotain ja me otamme nyt selvää mikä tämä homma on!” huokaisin ja lähdin marssimaan lähemmäksi rajaa. Syvällä sisimmässäni myös pelkäsin, että vanhin tyttäreni päättäisi jättää kaiken ja lähteä Eloklaanista. En tiedä kestäisinkö sitä.
“Lieskakajo, odota! Me emme saa poistua reviiriltä”, Hiilihammas huudahti ja otti minut jälleen kiinni. Vilkaisin kollia toivoton ilme kasvoillani. Miten muuten me saisimme selville mitä täällä oli meneillään? Kuiden kuluessa olin kuitenkin viisastunut enkä ollut enää yhtä kuumapäinen tai kapinallinen. Siispä en uhmannut Hiilihampaan käskyä, vaan katselin vain sumuiseen ulkomaailmaan. Kuitenkin jossain tuolla oli kissa kuka tiesi jotain ja halusin löytää hänet käpäliini. Ja takoa hänen päähän, että tyttäreni oli sukunsa tapaan klaanikissa eikä kukaan saisi edes yrittää houkutella häntä lähtemään klaanista.
”Mitä me nyt tehdään? Pitäisikö meidän puhua Mesitähdelle tai Korppisiipille tai painostaa Kujekultaa tai…-” huokailin Hiilihampaalle nopeasti ja puhaltelin ilmaa hermostuneena. En tiennyt mitä tehdä, en tosiankaan tiennyt. Olisiko minulla enää osaa tai arpaa Kujekullan päätöksistä? Toinen oli aikuinen, mutta minä olin siitä huolimatta hänen isänsä. Eikö minullakin olisi jotain sananvaltaa?
//Hiltsuuu?
SuperKP-boosti käytössä
